2010-luvun popklassikot

#70 Death Grips – Hacker (2012)

”Rap-rockia Death Grips ei ole, koska se on huutamista ja hyvin kaukana rokista.”

At thirdworlds.net the internet browses you.

”The table’s flipped
now we got all the coconuts bitch”

Zach Hill, Stefan Burnett ja Andy Morin taisivat nähdä internetin lähinnä aseena. Ihan syystäkin toki. Kaikki se kytkeytyi johonkin pahanhajuiseen lietteeseen, joka piti irrottaa musiikin avulla.

Genremäärittelyjä oli enemmän kuin Kantolan lampaita, ja niistäkin suurin osa toimi hyvin… paitsi rap-rock. Sitä Death Grips ei ainakaan ole, koska tämä on huutamista ja hyvin kaukana rokista. Mutta miten niinkin ilmeinen elementti voi jäädä sanomatta ääneen: pelkistetyin muoto tästä on maaninen elektroninen psykedelia.

The Money Storen loppuun lyöty Hacker on se definitiivinen Death Grips -hetki ja ainoa, johon tarjotaan edes jonkinlainen ikkuna. Ihan vain siksi, että toisin kuin mikään muu kappale yhtyeen tuotannossa, Hacker on ainakin eräänlainen popkappale hyvin suoraviivaisella 4/4-biitillä. Kaikki sen ympärillä hajotetaan ja kasataan moneen kertaan harmaaskaalatuista osista, ja koukut leijuvat pelkkänä melodiaa hahmottelevana tekstuurina – vähän kuin Burnettin mainostama nahanluominen.

Jostain syystä myös ruoka näyttelee suurta roolia. Tässä psyykeleikissä kookospähkinät ovat valuuttaa, voileipien nimeäminen valtaa ja geeniperimä synkeämmän sitruksen lahjaa. Burnett päättää toki banisteriopsis-caapia mielestään kaikkein parhaat säkeet mitä voisi keksiä: mustat aukot voi oksentaa ulos, lapsivesi läikkyy. This I like.

”Got the DNA of gothic lemons
Shred it thirteen times
Out of eleven
Your bad ideas are the ATM
Shed my skin
Leave it for the homeless to sleep in”

Mitä tämän jälkeen? Tulevan levyn vuotaminen nettiin oma-aloitteisesti hyvin hankalan levytysprosessin jälkeen (kiviä ikkunoista, yrityksiä sytyttää levytyskompleksi tuleen) ja alati vetäytyvämpi tapa julkaista yhtään mitään. No okei, ehkä yksi tämän tyylinen biisi riittää.

Hackerin mustavalkoinen helvetti oli parasta musiikkia löytää vuoden alkuun, erityisesti sellaisena talvena, kun en tahtonut edes mennä ulos, vaan pyöriä vain aamutakissani ja juoda aivan liikaa kahvia. Ennen kuin illalla lähdin ryyppäämään.

Kiinanruusuni Josephine jaksoi tuolloin vielä hyvin, mutta liiallinen kaihdinterapia teki sille huonoa. Annabelle ja Catherine jaksavat onneksi hyvin – ja jos et anna nimiä kasveillesi, niin mikä helvetti sinua oikein vaivaa? Nähdään Teslan haudalla joskus kahden ja viiden välillä. Katsotaanpas, 999xx…

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!