2010-luvun popklassikot

#67 The National – Sorrow (2010)

”The Nationalin High Violet oli bändin kansainvälinen läpimurto ja parasta, mitä ohiolaisryhmä on saanut aikaan. ”

Itsesääliä ulkoavaruudessa The Nationalin High Violetilta, joka kuuluu ”paskasti menee” -levyjen ehdottomaan aateliin.

”Sorrow’s a girl inside my cake”

Edesmenneen Stephen Hawkingin mukaan maailmankaikkeutemme syntyi ajattomassa, kaksiulotteisessa tilassa, jossa mitkään fysiikan lait eivät päteneet. Neljätoista miljardia vuotta myöhemmin lillumme monimutkaisen, kolmiulotteisen hologrammin sisuksissa, jossa tätä nykyä jylläävät Murphyn lakien lisäksi myös fysiikan vastaavat.

Ihmisenä olemisen tragedioita on se, että kun löydämme jotain hyvää ja arvokasta, meitä neuvotaan pitämään siitä kiinni. Tämä samalla, kun Telluksemme linkoaa meitä 1 700 kilometrin tuntivauhdilla ja linnunrata laajenee 500 metriä sekunnissa.

Yritä siinä sitten tasapainotella chakroja lootusasennossa ja olla harmoniassa universumin kanssa, kun samalla parikymmentä kertaa aurinkoamme kookkaammat mustat aukot tuhoavat ympärillämme SOS:ää vilkuttavia tähtiä ja röyhtäilevät ylensyöneinä kaasuja ulos.

Mutta kukapa tässä ehtii murehtia suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian yhteensopimattomuutta. Hetkeksi kun kääntää selkänsä, sitä löytää sen verran Fiskarsin metallia lapaluiden välissä, että kellahtaa selälleen. Sitten sosiaalisen median diileri piippaa ja paljastaa, että sinulle rakkain ihminen olikin elämäsi suurin virhe.

Maassa maaten, ilmat pihalla, yrität haukkoa henkeä ja mietit, ettei tästä nouse enää koskaan. Siitä alkaa usvainen matka, jossa yhdestä rutiinipäivästä selviytyminen tai edes sohvalta nouseminen ei tunnu onnistuvan. Selviytymiseen on monia keinoja ja yksi niistä on adoptoida levy, josta tulee vaikean elämänvaiheen soundtrack.

Paskasti menee -levyjen ehdotonta aatelia on The Nationalin High Violet. Se on bändin kansainvälinen läpimurto ja parasta, mitä ohiolaisryhmä on saanut aikaan.

Miksi High Violet on sitten surutyöhön ja masennukseen niin osuva? Ensinnäkin siinä on juhamietomaista, ihan mahtavaa rypemistä heti levyn avauskappaleesta Terrible Lovesta lähtien.

Se ei kuitenkaan ole mitään kakkosraidan Sorrow’n rinnalla. Sorrow lähtee liikkeelle levottomalla hi-hatin nakutuksella, saa kaverikseen alakuloisen kitaran ja lopulta entisen graafisen suunnittelijan repeilevän äänen.

”Sorrow found me when I was young / Sorrow waited, sorrow won”

No niin, sehän lähti kivasti liikkeelle! Ja bileet sen kuin jatkuvat:

”Sorrow, they put me on the pill / It’s in my honey, it’s in my milk”

Mutta onko kappale itse asiassa niin yksioikoinen täysilaidallinen ahdistusta kuin antaa olettaa? Toki se on masentava, mutta myös tunnelmallinen, melodramaattinen ja romanttinen. Sisältääpä se myös viittauksen kundien suosikkivaatemerkkiin (Rag & Bones) ja palan huumoria.

Sydänsurussa rypeminen, huumorin löytäminen ja yhden levyn repeatillä paukuttaminen voi sopivina annoksina nostaa varsin syvästäkin kuopasta. Ja jos oikein etsimällä etsii, löytää taivaalle katsomalla monia, jopa romanttisia asioita. Kun kaksi tietyn tyyppistä metallia koskettaa toisiaan avaruudessa, ne kiinnittyvät toisiinsa ikuisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!