2010-luvun popklassikot

#64 Hannah Diamond – Fade Away (2016)

”Hannah Diamond näyttää promokuvissaan ja Instagram-kuvissaan jotain peliä varten suunnitellulta virtuaalihahmolta.”

Full HD-feelings. Synteettisen EDM-pakkelin alta paljastuu pakahduttavan surumielinen popkappale.

”Maybe you’ve given up
Maybe it’s just my luck
Wish we could talk things through
Wish I could click undo”

PC Music -kollektiivin Hannah Diamond tunnetaan etenkin mieltymyksestään HD-estetiikkaan. Liekö keksinyt taiteilijanimensäkin näiden kirjainten mukaan? Valokuvataiteilijana työskentelevä Diamond inspiroituu 2000-luvun alun naistenlehtien glossyistä hajuvesimainoksista, millenniumin purkkapopista ja teknologisesti kehittyneestä halpiskosmetiikasta.

2000-luvun alussa huippuunsa viilattu mainoskuva oli fantasia, ”tavallisten” talliaisten ulottumattomissa. Nyt esimerkiksi NYXin tai Jeffree Starin meikit lupaavat niiden käyttäjille virheetöntä, hehkuvaa ja kolmiulotteista Instagram-ihoa. Diamond vie käsittelyn niin pitkälle, että lopputulos on simulaatio vailla yhteyttä todellisuuteen näytön ulkopuolella. Diamond näyttää promokuvissaan ja Instagram-kuvissaan jotain peliä varten suunnitellulta virtuaalihahmolta.

Post-internet-tyyliset ”voi kunpa voisin painaa tunteideni kanssa delete-nappulaa” -lausahdukset kuulostavat helposti tökeröiltä yrityksiltä alleviivata sitä itsestäänselvää faktaa, että me todella elämme nykyään digitaalisvälitteisessä todellisuudessa ja kommunikoimme internetissä toistemme kanssa.

Fade Awayn rakkauskertomuksessa virtuaalisuus on kuitenkin kirjaimellista, itse luotu kuva jostakin, jota ei ole todellisuudessa olemassakaan. Synteettisen EDM-pakkelin alta paljastuu pakahduttavan surumielinen popkappale.

Biisin kertoja tajuaa, että ihmissuhteen toinen osapuoli on alkanut ”feidata” pois, niin kuin nykyään on käsittääkseni etenkin ”nuorison” orastavissa deittailu- ja ystävyyssuhteissakin tapana tehdä. Ihmissuhdetta ei päätetä rehdisti kommunikoimalla vaan feidaamaalla ja ghostaamalla niin, että toinen pikkuhiljaa jäytävästi tajuaa, ettei toista oikeastaan kiinnosta hengailla. Tässä tilanteessa toinen osapuoli jää kuitenkin yksin jossittelemaan, mistä vetäytyminen voi johtua. Vastauksia ei tule, eikä niitä voi enää oikein kysyäkään siinä vaiheessa, kun toinen on jo ”nähnyt” viestin ja jättänyt siihen vastaamatta.

”Don’t know what you’ve got
’Til it’s gone and then you’ll see
If it’s me you like
Or the way I make you feel
Alive
But so dead inside”

Ehkä kyse on vaan huonosta tuurista, ehkä siitä, ettei kertoja ehtinyt älytä suhteen ainutlaatuisuutta riittävän ajoissa. Nyt kertoja toivoo, että voisi klikata undo-nappulaa. Tunteet eivät kuitenkaan ole siistejä photoshop-kuvia, jota voi säätää loputtomiin halutun lopputuloksen saavuttamiseksi, vaan aivot sekoittavia kemiallisia reaktioita. Undo-nappulaa ei ole!

Hannah Diamond syleilee hämmennyksen, epätoivon ja surun tunnetta niin huolellisesti, että lopputulos kuulostaa sympaattiselta kuin joku haikeana nuokkuva pörhöinen Pusheen-kissa. Tekee mieli halata!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!