2010-luvun popklassikot

#57 Beyoncé – XO (2013)

”Yhtäkkiä Beyoncé ei halunnut enää olla bootylicious. Hän oli viimein valmis olemaan Independent Woman ja laulamaan Run the World tarkoittaen jokaista tavua.”

Beyoncén cooliuden alkupiste: hyvä aihe väitellä kovaäänisesti julkisilla paikoilla

”Baby love me lights out”

Vastikään, kauniina aurinkoisena kevätpäivänä istuin ystäväni kanssa kahvilassa. Seurasi kovaäänisehkö pop-väittely: onko jokin yksittäinen hetki, jolloin Beyoncésta tuli silleen ihan kaikkien mielestä cool?

Ensimmäisestä vastauksesta on helppo löytää konsensus: hän oli jo sitä Destiny’s Childin aikaan ja ensimmäisestä soolosinglestään Crazy in Love lähtien.

Hyväksytään.

Seuraavasta vastausvaihtoehdosta seurasi jo eripuraa: Mitä kesällä 2011 julkaistu 4-levy aiheutti? Oliko se kenties ratkaiseva käännekohta?

Katsotaanpa. Jonkinlaista kriitikkosuosiota oli ainakin havaittavissa. Siihen vaikutti jo aika. Tuolloin poptimismiksi kutsuttu indien ja valtavirran liudentuminen eli kultavuosiaan.

Ennakkobiisi 1+1 kelpasi Pitchforkille arvioitavaksi – ensimmäisenä Beyoncén omana kappaleena ikinä. Levy sai medialta 8,0 pisteen varovaiset kehut, ja miljardin dollarin torvikoukulla siunattu Countdown-single ylsi vuoden seitsemänneksi parhaaksi kappaleeksi.

Metacriticin kritiikkiaggregaattorissa 4 sai 73 pisteen keskiarvon – niukasti Beyoncén uran parhaan – mutta vuoden kärkilistoja sillä ei kolkuteltu.

Mutta vuosi 2011 oli aikaa, jolloin Beyoncé oli vielä valtavirtapoptähti eikä kokonaistaideteos. Queen Bey oli jo keksitty, mutta tuolloin kuningatarkin oli vielä kuolevainen.

4 oli megaluokan pop-levy, mutta varsin perinteinen sellainen eikä missään nimessä Tapaus. Sen edeltäjältäkin oli jäänyt elämään omat halonsa ja singleladiesinsä, miksei ”Neloseltakin”.

Silti levyn keulasingle Run the World (Girls) oli voimalaulu, jollaista ei ollut ennen kuultu. Enää miehen sormeen ei tarvinnut laittaa sormusta, kuten kolme vuotta aiempi megahitti neuvoi. Tämä oli Meidän juttu.

Kesän 2011 suuri popkysymys kuului: ”Onko Beyoncé feministi?” Itse hän sanoi haastattelussa, että feminismin tilalle voisi keksiä uuden sanan. Bootylicious esimerkiksi olisi hyvä.

Pikemminkin koomista kuin coolia.

Run the World (Girls) oli listafloppi yltäen vain Billboardin sijalle 29. (Beyoncén soolouralla oli tuolloin pitkälti toistakymmentä parempaa noteerausta.)

Se enteili kuitenkin tulevaa.

Vuonna 2011 poptähteys ei ollut vielä nykyisen kaltainen läpi internetin levittyvien kuvien, videoiden, giffien, hashtagien, meemien ja lyriikanpätkien rihmainen verkosto ja toisiinsa linkittyvä sekamelska.

Beyoncé jos joku on esimerkki tällä tavoin ”monimediallisesta” poptähdestä, joten tarvitaan vielä kolmas vastaus.

Ystäväni mielestä vastaukseni oli väärä, mutta minä väitän, että kaikki muuttui 13. joulukuuta 2013.

Vasta se oli alku kaikelle tälle.

via GIPHY

via GIPHY

via GIPHY

via GIPHY

Tuona joulukuun päivänä Beyoncé julkaisi iTunesissa viidennen levynsä – tarkemmin ottaen ”visual albumin”, sillä jokaisesta kappaleesta oli tehty video – nimeltään Beyoncé.

Levy ilmestyi yllättäen ja pyytämättä kuin In Rainbows. Levy muutti musiikkibisneksen yllättäen ja pyytämättä kuin In Rainbows. Levy muutti poptähteyden yllättäen ja pyytämättä tavalla, jota kukaan ei ollut tehnyt Beyoncéa ennen.

Yhtäkkiä Beyoncé oli meemi.

Yhtäkkiä Beyoncé oli tuhansia giffejä ympäri internetiä.

Yhtäkkiä Beyoncé oli I woke up like this ja bow down bitches, never drop that alcohol ja lopulta I slay.

Yhtäkkiä Beyoncé ei halunnut enää olla bootylicious. Hän oli viimein valmis olemaan Independent Woman ja laulamaan Run the World tarkoittaen jokaista tavua. (Last.fm:n kuuntelumääriä esittävästä kuvaajasta voi arvioida, että Run the World (Girls) on noussut nykysuosioon vasta jälkijättöisesti.)

Yhtäkkiä Beyoncé oli maailman vaikutusvaltaisin feministi, joka lainasi asialleen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien suuta.

Yhtäkkiä Beyoncé oli politiikkaa.

Yhtäkkiä pop oli politiikkaa.

Miley Cyrusin Wrecking Ball oli lyönyt vanhan popmaailman säröille jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta Beyoncé oli se, joka ajoi muutoksen loppuun ja raivasi tietä Rihannan ANTIn kaltaisille pelottomille megalevyille.

Beyoncé-albumilla ei enää soinut suoranainen r&b, vaan elektroninen pop maailmassa, jossa genret ovat viimein luhistuneet toistensa sisään.

Levy oli ensimmäinen hetki, kun Beyoncén yhteydessä saattoi hyvillä mielin käyttää määrettä ”kriitikkosuosikki”. (Osasyy on toki kriitikoissa.)

Metacriticeissä ja pitchforkeissa päästiin uusille arvosanaluvuille. Poptimismi sai lopullisen voittonsa. Siitä lähtien vähintä, mitä maailman suosituimmilta poppareilta on saattanut odottaa, ovat megaspektaakkelit ja vuoden kiinnostavimmat levyt. Mieluiten molemmat.

Levyn kahdesta ensisinglestä Drunk in Love oli kiistaton viiden ja puolen minuutin bängeri ja Beyoncén allofthelights, josta tuli Grammy-voittaja ja megahitti.

Sen rinnakkaissingle ja toinen Spotifyssa julkaistu biisi oli XO, robynmaisesti naksuttava keskitempoinen, pieni sävellys varsinaisen pop-monoliitin varjossa.

XO on voimaballadi ilman suoranaista balladia tai joka paikkaan tursuteltavaa juustoa, mutta muilla lajityypin rakkaimmilla hyveillä. Laulu kuin kolme ja puoli minuuttia ilotulitusta, paperikonfettia ja läikähtelevää lämpöä tietoisuudesta, että elämä on juuri nyt tässä hetkessä, euforia on aina väliaikaista ja kohta Ne Rummunlyönnit iskevät viimeisen kerran ja kappale on ohi.

Kun Beyoncén ääni on sortua monta kertaa kertosäkeiden aikana, sydänalassa värähtää ja muistaa, että hahmo gif-animaatiossa on ihminen.

Samoin megatähden yllättävä inhimillisyys muistuttaa siitä, että vaikka pop olisi kuinka astunut juuri samalla sekunnilla uuteen aikaan, se on silti pohjimmiltaan sitä samaa, johon on ehtinyt rakastua jo niin monta kertaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!