2010-luvun popklassikot

#54 Bat for Lashes – Laura (2012)

”Laura on pohjimmiltaan yritys saada yhteyttä vanhaan ystävään, joka saattaa olla jopa masentunut, jumissa kalpean sinisessä unessa.”

Kaksi Lauraa päätyvät tanssimaan pöydällä.

”And in this horror show
I’ve got to tell you so
Ooh, Laura
you’re more than a superstar”

Natasha Khanin äänikerrostetussa tuotannossa verraten pelkistetty Laura tuntuu läheisen antamalta halaukselta. (Kirjaimelliselta sellaiselta, koska musiikkivideolla Khan ja toisessa pääosassa oleva ikäihminen tanssivat kameran kanssa.)

Laura ja sen vieressä ilmestynyt albumi The Haunted Man (2012) näyttävät tällä hetkellä vedenjakajilta Khanin Bat for Lashes -projektin uralla. Osa vanhoista kuulijoista kenties laittoi kuulokkeisiin jotain muuta, kun Khan siirsi The Haunted Manilla ja The Bridella (2016) fantasiamaailmansa fokuksen kypsemmän elämänvaiheen artisteille ominaisempaan itsetutkiskeluun.

Joillekin tämä uusi yleisilme saattoi olla liian vakava. Mutta se oli ansaittua vakavuutta, kokemuksia, jotka Khan vaikutti kaivaneen esiin itsestään pitkän prosessin jälkeen. Synkkyyksien ja traumojen ohella levyille päätyi vakavuuden vastapainoksi aidon kuuloista elämäniloa (kuten Haunted Manin avausraidalla Lilies). Tämän tunteiden kirjon ja elinvoimaisuuden takia Khanin melankolisetkaan hetket eivät tunnu raskailta.

Kuten ei Laurakaan, jolla Khan onnistui vielä lumoamaan suurempaa yleisöä. Se on pohjimmiltaan yritys saada yhteyttä vanhaan ystävään, joka saattaa olla jopa masentunut, ”jumissa kalpean sinisessä unessa”.

”You say that they’ve all left you behind
Your heart broke when the party died”

Ystävän nimittäminen ”supertähteä suuremmaksi” on jo sinällään liikuttavaa. Viesti nousee kuitenkin uudelle tasolle videolla, jossa esiin astuu laulun toinen Laura: ikäihminen, joka piilottelee backstagen varjoissa ja uskoo olevansa kykenemätön nousemaan enää lavalle ihmisten eteen. Kunnes hän lopulta nousee.

Tämä Khanin tekemä herkkä havainto osuu kohdalleen. Näkymättömyydestään ja alakulostaan kärsivien vanhusten annetaan usein olla yhteiskunnassa yksin. Ajatellaan asenteellisesti, että surullisuus ja suoranainen masennuskin vain kuuluivat tuohon ikävaiheeseen, vaikka ne ovat iästä riippumattomia psyykkisiä sairauksia, joiden hoitaminen parantaisi elämänlaatua.

Laulun ensiksi mainittu Laura (videon tarinan ulkopuolella) on ehkä nuorempi ja yrittää esittää ystävälleen, että kaikki olisi hyvin. Khanin kertojahahmo koettaa ilmaista hänelle, ettei hänen edessään tarvitse teeskennellä. ”Pistä hienoimmat vaatteesi päälle, niin laulamme ja itkemme yhdessä.”

”When your smile is so wide
And your heels are so high you can’t cry
Get your glad rags on and let’s sing along
To that lonely song”

Yksi Lauran viesteistä tuntuukin olevan, että uskaltaisimme näyttää juuri ne ”vikamme” joiden näyttämistä pelkäämme, olkoonkin sitten kyseessä haavoittuneisuutemme, ikääntyneisyytemme, väsymyksemme tai masennuksemme. Sitä kautta voimme ehkä löytää elinvoimamme uudelleen.

Toinen viesti voisi olla tämä: koskaan ei ole liian myöhäistä. Pöydällä tanssimiseen tai muuhunkaan.

”Drape your arms around me and softly say
’Can we dance upon the tables again?’”

”Self-help-ajan juttuja”, tokaisee kyynikko. Mutta myös niitä ikuisimpia ja tärkeimpiä viestejä, joita popin tulee aika ajoin välittää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!