2010-luvun popklassikot

#53 Julia Holter – Feel You (2015)

”Julia Holterin musiikista kirjoittaminen ei ole enää kivaa.”

Mankkanauhoille hyräilijästä oopperasovittajaksi ja sukupolvensa taitavimmaksi pop-kokeilijaksi viidessä vuodessa muotonsa muuttanut Julia Holter todistaa Feel Youlla, miten helppoa kaikki on, kun vain osaa.

”Figures pass so quickly
That I realize my
Eyes know very well
It’s impossible to see
Who I’m waiting for
In my raincoat”

Kun kirjoitin Julia Holterin Ekstasis-levystä vuonna 2012, puhuin hänestä uutta pop-alkuainetta keittelevänä alkemistina. Kaksi Higgsin bosonin (Loud City Song) ja gravitaatioaaltojen (Have You In Wilderness) veroista levyä myöhemmin kävi ilmi, että Holter on ehta fyysikko, joka nöyryyttää kenet tahansa maallikon vain avaamalla suunsa. Jos vielä Ekstasisin aikaan Holter unohtui kuulostelemaan keitinlasiensa liemien porinan sävyjä, nyt hän näpertelee uusia materiaaleja kasaan atomi atomilta.

Holterin musiikista kirjoittaminen ei ole enää kivaa.

Ensimmäinen varsinainen albumi Tragedy (2011) yhdisti kenttä-äänityksiä abstrakteihin elektrohuminoihin ja melodiakoukkuihin samalla kun kanavoi päänsäryltä kuulostavaa taidemusiikkia. Ekstasis (2012) astui höyrystä enemmän popmusiikin puolelle, mutta rahaa soittajiin Holterilla ei vielä ollut. Makuuhuoneeseen mahtuvien laitteiden ja niiden taajuuksien piti riittää.

Kun Loud City Song (2013) viimein sai kokonaisen yhtyeen taakseen, paljastui, että Holter on paljon enemmän kuin avantgarderoobissaan piilotteleva eksentrikko: laulunkirjoittaja, joka osaa kääntää hälyn, udun, surinan ja muun ei-musiikin koskettimilla, jousilla, rummuilla ja bassolla esitettäviksi poplauluiksi. Joku oli viimein tehnyt levyn, jota Robert Wyattin, Laurie Andersonin tai Peter Gabrielin kaltaiset vakavikot olivat ikänsä yrittäneet. Maailman tosikoimman musiikkilehden The Wiren tosikoimmat kirjoittajat äänestivät sen vuoden levyksi.

Mutta se ei riittänyt. Have You In My Wilderness (2015) maalasi vapaat hetket ja aukot täyteen mehevää bassoa ja tuplajousia, heitti sekaan lisää kamarimusiikkia, chansonia, hietöntä free-jazzia, jotain olematonta Soft Machinen ja Fleetwood Macin välistä.

Wildernessin aloittavassa Feel Youssa on sekaisin niin paljon tyylejä progeballadeista madrigaaleihin, ettei niitä voi poimia pinseteillä erikseen tarkasteltaviksi hävittämättä kaikkea, mikä toimii vain ja ainoastaan yhdessä. Pilkotut tavurytmit ja säejaot, sykliä kiertävät cembaloksi säädetyt koskettimet, bassolinjan melodiaa jäljittelevä laulu, 1960-luvun aurinkoisinta kuoroballadia uhkuva kertosäe – kaikki tuntuvat maailman luonnollisimmalta ja lallateltavimmalta yhdistelmältä.

Kun osaa instrumenttinsa niin hyvin, että pystyy ajattelemaan soinnuttamisen ja tahtilajien, värien ja muotojen tuolla puolen, voi tehdä, mitä haluaa. Holterin instrumentteja ovat popkappale ja kaikki muu musiikki, jonka siihen voisi jotenkin yhdistää. Feel Youn kaltaisia kappaleita – eli suurinta osaa Holterin tuotannosta – ei voisi kirjoittaa, jos jokainen paino, tauko ja tahti pitäisi ajatella erikseen. Niiden on pakko syntyä jostain toisen kertaluokan luovuudesta, josta maallikolle kuuluu vain ällistelijän osa.

”All these perfumes
In this parking lot
Thousands of people pass through
On the festival day
Playing their saxophones
I see a flashing light
I’m blinded by the possibility”

Feel Youn yksinäisyyden ja kaipauksen väliselle harmaalle vyöhykkeelle piiloutunut teksti etsii rauhaa väkijoukosta, kontaktia vieraasta suurkaupungista sadetakkiin kääriytyneenä. Basson jäljissä kertoja tapailee ja muistelee rikotussa rytmissä väläyksiä onnesta tavallisissa hetkissä. Käännyttyään niiden taluttamana vieraasta kadunkulmasta, jouset nostavat katseen kaupunkiin ympärillä, ihmisten turbulenssiin, jonka vietävänä voi olla hetken rauhassa ja tuntea onnea.

Samaan tunteiden lomittumiseen – ”Who I’m waiting for in my raincoat” – Holter ujuttaa väkäisimmän ja suloisimman melodiansa. Se paljastaa myös jotain uutta ällisteltävää: Holter sovittaa jatkuvasti ääntään muiden soittimien sointiväriin. Kun yhdistelmään kerran havahtuu, koko …Wilderness on sitä täynnä. Ja kaikki muu musiikki, jossa ei tehdä samoin, on tyhjää.

Holter on haastattelu toisensa jälkeen toppuutellut häneen lyötyä mielikuvaa yliakateemisena tai kirjallisena artistina, johon on vaikea ”löytää tarttumapintaa”. Kulturellien historianprofessorivanhempien ja CalArtsin sävellyslinjan kasvatin tarranauha tosiaan saattaa olla keskimääräistä tiheämpää. Holter käytti neljä vuotta ”vastenmielisen vakavan nykymusiikin” säveltämisen opetteluun, ja Feel Youlla niiden kuulee viimeistään karisevan harteilta. Sen on voinut tehdä tekemisestään täysin nauttiva ja siinä eniten elävä ihminen.

Vaikka Holterin teksteissä ei ole tarinoita, kertojia ja kielikuvia ihmeellisempiä kirjallisia tekniikoita, ne ovat antiikin kreikasta, Colettelta tai Robbe-Grillet’lta unohtuneita sivuhenkilöitä ja Virginia Woolfin kaiken ympäriltään sisälleen animoivaa havainnointia. Toisaalta voi miettiä, kuinka monta kappaleensa yhtä kaukaa hakevaa nykylauluntekijää keksii. Ja kuinka monta niistä tekee mieli kuunnella. Ja miettiä, onko esimerkiksi Leonard Cohenilla liian kirjallisen artistin maine.

Holterin sivuprojektit – muun muassa Fluxus-säveltäjä Yoshi Wadan ja tämän pojan Tashi Wadan kanssa soitetut konsertit, oopperaksi sovitettu ensilevy, yhteistyöt bestis Laurel Halon – ja viimeisimmät omat kiertueet kansioinut studiolive In The Same Room (2017) voisivat viitata siihen, että kokeilut popmusiikin kanssa ovat ohi ja tiliöity.

Sukupolvensa omaperäisimmäksi laulunkirjoittajaksi Holter muuttui viidessä vuodessa. Siitä saa mittakaavan odotuksille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!