2010-luvun popklassikot

#43 Katy Perry – Chained to the Rhythm (2017)

”Katy Perryssä ruumiillistuu tietenkin kaikki, mitä uuskonservatismi vihaa. Hän on keskiluokkainen ’bosslady’, moderni mutta turvallinen uusliberalistinen esikuva.”

Yhden poptähden puheenvuoro ylikuumentuneeseen arvokeskusteluun.

”Aren’t you lonely up there in utopia?”

Juu, tiedetään. Vuonna 2016 kaikki meni pilalle. Kaikki meidän vanhat suosikkiartistimme kuolivat, ja tyhmät ja sivistymättömät ihmiset äänestivät Yhdysvaltain presidentiksi länsimaisen yhteisön kaapin päälle persoonallisuushäiriöisen konkurssimiljardöörin. Oli surua, oli protesteja, mutta oli myös ”maltillisia analyysejä” siitä miksi kaikki on niin helvetin huonosti ja miksi olikin oikeastaan ”meidän” syytämme, että näin kävi.

Samalla tavoin kuin Perussuomalaisten muinainen Jytky, tuli myös Trumpin vaalivoitto sähköistämään sikäläisen (ja täkäläisen) kulttuurikeskustelun äärimmilleen. Henkilökohtaisesta tuli äärimmäisen poliittista, ja identiteeteillä oli väliä. Omista kokemuksista ja tunteista tuli imperatiiveja, joihin ympäröivän maailman tulisi asettua. ”Ennen vanhaan” kun tavattiin ajatella, että maailmassa selviäminen edellytti juuri sopeutumista ympäröiviin oloihin.

Tietenkään totuus ei ole näin yksinkertainen, mutta näin nämä asiat koetaan ja niin päin pois.

”So comfortable, we’re living in a bubble, bubble”

Osa minusta tietenkin huokaisee tällaisten oivallusten äärellä kyllästyneesti. Poistan varmistimeni, kun jossain puhutaan ”kuplista”. Sana tuntuu tätä nykyä niin köykäiseltä retoriselta ansalta ja viraalisanalta, jota nyt toistellaan, kun ei itsekään keksitä parempaa.

Kenties tästä Derridan kaltaiset postmodernistit puhuivat, kun halusivat osoittaa, ettei kielessä ole mieltä. Se on auktoriteetti vain, koska me teemme siitä sellaisen.

Trumpin valtaan nostanut ajatusmaailma väittää käyvänsä juuri postmodernismia ja sen mukanaan tuomaa identiteettien moninaisuutta vastaan. Katsokaa vaikka trendifilosofi Jordan Petersonin kauhisteluja ”uusmarxilaisuuden” edessä. Paluu traditioihin ja ennalta käsitettäviin malleihin – johonkin ”järjestykseen” – tuntuu tavallaan ymmärrettävältä, jos on tottunut olemaan sellaisessa asemassa, että saa aina periaatteessa kaiken mitä haluaa. Vallasta luopuminen on vaikeaa.

(Eikä mennä nyt siihen, että monet uuskonservatismin piirteet ”vaihtoehtoisine faktoineen” ovat aivan samanlaista järjenvastaista postmodernismia. Tai oikeastaan menevät jo senkin yli.)

Siksi myös Chained to the Rhythmin musiikkivideossa bailataan 1950-lukulaisen atomiajan näköisessä huvipuistoympäristössä. Tuo maaginen nousukauden utopia lienee amerikkalaista tulevaisuuskuvista helpoiten toisinnettava.

”Turn it up, it’s your favorite song / Dance, dance, dance to the distortion”

Katy Perryssä ruumiillistuu tietenkin kaikki, mitä uuskonservatismi vihaa. Hän on keskiluokkainen ”bosslady”, moderni mutta turvallinen uusliberalistinen esikuva. Ehdottomasti karikatyyrimäinen pro-Hillary-hahmo, joka ei ole nähnytkään elämässään epäoikeudenmukaisuutta, mutta haluaa silti häärätä hirveästi sen kitkemiseksi.

Se hänelle suotakoon. Hyperkapitalistisena aikana on ihan okei ajatella, että H&M-vaateketju poistaa AIDSin tai että laululla voisi vaikuttaa siihen, etteivät Rio de Janeiron olympiakisojen valmistelut olisivat olleet mitään muuta kuin törkeitä ihmisoikeusloukkauksia yksi toisensa perään.

Sellaisia poptähdet ovat, aika naiiveja. ”Hyvän puolella”. Ei kai kukaan kuvittelekaan, että he tietäisivät, millaista on veroilmoituksen täyttäminen.

Tämän takia Chained to the Rhythm onkin ehkä tarpeellisin ja kykenevin poplaulun kokoinen kannanotto, mihin Katy Perryn asemassa oleva artisti kykenee. Hänen ei kannatakaan artikuloida asiaansa kuin Beyoncé tai Kendrick Lamar, koska ymmärtää sentään, etteivät ne asiat kuulu hänelle. Hän ottaa sosiologisemman kannan (milloin ei etuoikeutettu henkilö olisi häivyttänyt omaa subjektiotaan kannanotoissaan), mutta onnistuu silti sanomaan jotakin osuvaa.

”Come on, turn it up, keep it on repeat ”

Idenditeettien, tarinoiden ja kokemusten julkisessa sfäärissä todellisuutemme rakentuvat juuri meille mieluisen toiston kautta. Siksi juuri ”meidän” tunteistamme tulee kunnollisia, toisten tunteista vääriä ankeuttamisia. Se on inhimillistä, mutta älyllisesti laiskaa.

Tähän oivallukseen Katy Perrykin suuren laulunsa (ensimmäisen sitten Rion kisoja varten tehdyn Risen) perustaa. Siihen, että muita on vain pakko sietää.

Kun se puetaan keskitempoiseen mutta maksimalistiseen sävellykseen, saadaan aikaan kenties viime vuoden vaikuttavin valkoisen artistin tekemä popkappale. Kertooko se ensisijaisesti Perrystä (tai kappaleen takaa löytyvistä Max Martinista ja Siasta, jotka tietenkin tekevät tällaisia helmiä vaikka unissaan), asiasisällöstä vaiko tästä ajasta – vaikea sanoa.

Yksi lempikappaleistani se on silti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!