2010-luvun popklassikot

#42 Azealia Banks – 212 (2011)

”Azealia Banksin nopea ja tarkka räppäys on tähän tarpeeseen täydellistä, niin myös minimalistinen, mustavalkoinen musiikkivideo.”

Känkkäränkkätrolli tuli tehneeksi heti vuosikymmenen alussa hiphopin muotovalion.

”I’m a rude bitch nigga
What are you made up of?”

Onko jotain epäilystä siitä, että 212 kuuluu 2010-luvun kymmenen parhaan kappaleen joukkoon?

Ei tietenkään ole. (Sain juuri korvanappiini tiedon, että Nuorgamin listauksessa se ei kuitenkaan topkymppiin päässyt. Sacredieu!)

Tällaisen iskuvoiman onnistuu taikomaan kappaleeseen joku suunnilleen kerran vuosikymmenessä. 212 on ”musiikkisaittiräpin” platoninen ideaali. Siinä ei ole mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Nopea ja tarkka räppäys on tähän tarpeeseen täydellistä, niin myös minimalistinen, mustavalkoinen musiikkivideo, joka nyhtää irti kaiken hyödyn Banksin ”Minni Hiiri vittuilee” -vibasta. Jopa tämän vuosituhannen tunnetuin minimalisti Steve Jobs olisi arvostanut, ellei olisi ollut sertifioitu molopää, joka tuskin ymmärsi räppiä enempää kuin esimerkiksi sanskriitinkielistä eeppistä runoutta.

Kappaleen omaperäisyyttä korostaa se, että huolimatta musiikillisen jalanjälkensä koosta juuri kukaan ei edes yrittänyt kopioida sitä – ainakaan menestyksekkäästi. (Voisi toki väittää, että muun muassa Vince Staplesin hirmuiset lekat ovat paljonkin velkaa 212:lle.)

Vuosikymmenen alun jälkeen hiphop lähti eri suuntiin kuin mitä Banks yritti viitoittaa. Se alkoi kuulostaa enenevässä määrin dullahorkkaiselta vainoharhamuminalta. Usein sen määrittäväksi piirteeksi nousi nihilismi – syvänä erotuksena vaikka maailmaa ja musiikillista kekseliäisyyttä syleilleeseen 1990-luvun golden age -räppiin.

Sen pääasialliset värit olivat musta ja savunharmaa ja esteettinen asenne jonkinlainen post-lilwayneaaninen performoitu vinous. Toisaalla taas Kanye ja Drake suolsivat herkkiä tuntojaan herkille milleniaaleille – ja tietysti myös meille herkkäsieluisille möhiksille.

Näitä yhdistävä tekijä oli niiden välimatka Azealia Banksin musiikkiin. Ei ehkä ihme, että oltuaan lyhyen hetken zeitgeistin kärjessä Banks hävisi kuvista. Tai itse asiassa – ei hävinnyt. Huomio vain siirtyi lähes tyystin Banksin musiikista hänen pöljäilyynsä Twitterissä ja muualla.

Lienee väistämätöntä, mutta on silti sääli, että Banksin myöhempi maine ensiluokkaisena känkkäränkkätrollina hämärtää 212:n arvoa. Lisäksi Banks on tuskin tehnyt itselleen palveluksia jatkamalla uppiniskaisesti omilla poluillaan hiphopin trendeistä piittaamatta. Mutta se ei ole kappaleen vika.

212 on nimittäin lajinsa muotovalio. Se on moderni klassikko siinä missä Aallon 406-nojatuoli ja Die Hard -elokuva. Menkää kuuntelemaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!