2010-luvun popklassikot

#41 The xx – On Hold (2016)

Jamie ”xx” Smith, Romy Madley Croft ja… [googlaa] Oliver Sim.

Pehmeästi sykkivä kappale, jonka päälle kuolleet tunteet puhaltavat kylmää viimaa.

”The stars and the charts and the cards make sense
Only when we want them to
When I lie awake staring in to space
I see a different view”

”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua, olkaa hyvä ja odottakaa sulkematta puhelinta.”

Tietenkään en ole koskaan noudattanut tunteettoman robotti-ihmisen kehotusta. Luuri kiinni, saman tien.

Jonottaminen on kamalaa. Odottaminen on kamalaa. Venaaminen ja vartoominen on kamalaa. Kaikki mahdollinen ajanhukka, kamalaa.

”Malta, hyvä ihminen.” ”En.”

Pahinta on epätietoisuus. Oli kyse sitten tulevaisuudesta, terveydestä, rahasta, ihmisuhteista tai siitä, kaatuiko tietokone – koska totta kai olit muistanut tallentaa, kuten aina, kiitos kysymästä, oi pyörivä sateenkaaripallo Helevetistä.

Odottaminen ja epätietoisuus on kiireiselle nykyihmiselle turhauttavaa – mutta niin se oli varmasti myös Pähkinäsaaren rauhasta (1323, toki) autuaan tietämättömälle Laatokan maajussille, mm. viikunapuuhun kiivenneelle Sakkeukselle (pienen pieni) tai muinaisen Mesopotamian tarinaniskijällekin: ”Voisitko jo hiljalleen kehittää sen kirjoitustaidon, please? Mulla ois yks hyvä kolumniaihe!”

The xx:n On Hold on hirvittävän kaunis ja melankolinen kappale siitä, kun toinen on kyllästynyt odottamaan ja siirtynyt ”toisen tähden kiertoradalle”. Laulu kertoo puolivahingossa syttyneestä romanssista (”we got carried away”), joka jäi kytemään sen sijaan, että se olisi puhallettu roihuun tai maltettu sammuttaa. Vaiheiluhommabiisi, siis.

Popmusiikissa on tuhansia duettoja, mutta On Hold on siitä huolimatta harvinaisuus. Se kertoo tilanteesta, jossa kaikki on jo ohi ja periaatteessa selvää, eikä jäljellä ole dramatiikkaa tai katkeruutta, ei oikeastaan mitään. ”I don’t blame you” on lakonisuudessaan yksi hienoimpia popbiisin avaussäkeitä vuosiin.

Vuosia sitten ystäväni perusteli Kauniit ja rohkeat -saippuaoopperan katsomistaan sillä, että hänestä oli hienoa seurata, kuinka sarjan henkilöhahmot ratkaisivat keskinäiset kiistansa yleensä keskustelemalla, ”diskuteeraamalla” kuin ruotsalaiset.

On Holdissa on jotain samaa, vaikkei sitä aivan dialogina voi pitää. Itse ainakin ajattelen Romy Madley Croftin ja Oliver Simin laulavaan kappaleessa tahoillaan, sille toiselle mutta itsekseen.

The xx:n briljanttia kolmosalbumia I See You (2017) ennakoinut single sykkii pehmänä ja lämpimänä kuin lampaanvillainen viltti, mutta viimeistään Simin laulama säe ”I thought I had you on hold” puhaltaa sen alle kylmän arroganssin viimaa.

”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua – olette pidossa.”

Se mikä on toiselle tarpeeksi, voi olla toiselle vain ”empty space” – ei mitään, mistä voisi pitää kiinni. Ja onko se sitten kenenkään vika.

Muuten olen sitä mieltä, että Hall & Oatesin samplaaminen popmusiikissa pitäisi tehdä pakolliseksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!