2010-luvun popklassikot

#37 St. Vincent – New York (2017)

”Annie Clark oivaltaa, että myös itse paikka, jossa elämme, on muistojen hallitsema. Muistot ovat sulautuneet katuihin ja rakennuksiin, syöpyneet tiiliin ja metalliin.”

St. Vincent pohtii menetystä ja löytää jotain yksinkertaista, kaunista ja universaalia.

”I have lost a hero
I have lost a friend”

2016 muistetaan vuotena, jona kuoli poikkeuksellisen monta länsimaisen populaarikulttuurin sankaria. Tammikuuta oli ehtinyt kulua kymmenen päivää, kun menetimme David Bowien. Joulun jälkeen keskuudestamme poistuivat parin päivän sisällä George Michael ja Carrie Fisher. Väliin mahtui nimiä Princestä Leonard Coheniin, Leon Russellista Pete Burnsiin ja Scotty Mooresta Merle Haggardiin.

En tiedä, oliko kuolleiden julkkisten määrä tavallista suurempi, mutta siltä se ainakin tuntui. Lopulta koko juttu vaikutti jo joltain hirveältä kosmiselta pilalta. Vuoden lähestyessä loppuaan aloin jo jännittää, kuka vielä ehtii kuolla ennen kuin kello lyö kaksitoista.

Tuona synkkänä vuonna oivalsin viimein, miksi julkkisten kuolemaa surraan. Kun David Bowie kuoli, luin tuttujen ja tuntemattomien kokemuksia aiheesta. Kirjoitin itsekin siitä tunteellisen ja omaa menneisyyttäni pohtivan Facebook-päivityksen (joka julkaistiin myös Rumban nettisivuilla).

Aikaisemmin kuuluisien ihmisten kuolemasta jauhaminen oli tuntunut jotenkin ärsyttävältä. Ehkä en halunnut kohdata kuoleman mukanaan tuomia tunteita ja ajatuksia. Bowien kuoleman herättämistä tunteista lukeminen ja niistä kirjoittaminen tuntui kuitenkin helpottavalta. Hetken me Bowie-fanit olimme osa suurta kollektiivista kokemusta, surijoita globaaleissa hautajaisissa.

Nuoruudenidolin tai lempiartistin kuoleman aiheuttama järkytys liittyy tietysti meihin itseemme, ei kuuluisaan ihmiseen, jota emme todella tunteneet. Muistamme oman historiamme, hetket ja unelmat, joihin sankarimme vaikutti taiteellaan. Kuuntelemme elämämme ääniraitaa ja kirjoitamme omaa tarinaamme kokonaisuudeksi, jonka pohjalle voimme rakentaa tulevaisuutemme. Etenkin musiikki on tässä prosessissa kuin laastia, joka yhdistää muistot toisiinsa.

Viime vuonna julkaistulla Masseduction-levynsä ensimmäisellä singlellä New York St. Vincent eli Annie Clark pohtii menetystä sekä yhteisöllisessä että henkilökohtaisessa mittakaavassa. ”I have lost a hero / I have lost a friend”, hän laulaa. Song Exploder -podcastin jaksossa hän kertoi, että kappale sai osittain inspiraationsa juuri Bowien ja Princen kuolemista.

Kollektiivisen surun rinnalla on henkilökohtainen menetys: ”New York isn’t New York without you love.” Laulun on arveltu kertovan osittain myös Clarkin ja huippumalli Cara Delevingnen suhteen päättymisestä.

Kappaleessa Clark oivaltaa, että myös itse paikka, jossa elämme, on muistojen hallitsema. Muistot ovat sulautuneet katuihin ja rakennuksiin, syöpyneet tiiliin ja metalliin. Kun ihmiset poistuvat elämästämme ja paikat muuttuvat, myös suhteemme ympäristöömme muuttuu. Entiset, yhteiset paikat eivät enää tunnu samalta: ”Too few of our old crew / Left on Astor / So if I trade our hood / For some Hollywood…”

Viimeistään vuonna 2014 julkaistun nimettömän levynsä myötä Clarkista tuli yksi sukupolvensa kiitetyimmistä ja mielenkiintoisimmista artisteista. Jos kuitenkin hänen musiikissaan on ollut jokin heikkous, se on ollut toisinaan välittömän kokemuksen ja tunteiden piilottaminen tyylittelyn ja kulmikkuuden taakse. Ei ole sattumaa, että monissa promokuvissaan ja levynkansissaan Clark on kuvattu androidimaisen ilmeettömäksi.

New York on kuitenkin pelkistetty ja kaunis. Se ei hautaa välittömyyttä soundikokeiluihin, kimurantteihin melodioihin tai sanoitussokkeloihin.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan New York tavoittaa tunteita, joita on vaikea pukea sanoiksi. Kappaletta hallitsevat menetys ja pettymys, mutta myös uuden alku ja muutoksen välttämättömyys. Ei pidä unohtaa sen viimeisiä säkeitä:

”But for you, darling
I’d do it all again”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!