2010-luvun popklassikot

#36 Todd Terje – Inspector Norse (2012)

”Yli 300 vuotta sitten David Hume ja Immanuel Kant kävivät syviä keskusteluita siitä mitä ja miten voimme aisteilla ja järjellä pohjimmiltaan ymmärtää. Onneksi lopulta vuonna 2012 Terje Olsen Norjasta tuli ja näytti, että jätkät jumalauta, nyt ne kirjat veks.”

Parhaat popkappaleet vievät murheet pois, ne pakottavat sinut tanssimaan, ne ovat lupaus ikuisesta vapaudesta, missä elämä on pelkkää diskopalloa ja parasta kohtaa biisissä.

Yritetään ensin kuvan muodossa.

Tai siis, antakaas kun selitän.

On popkappaleita. Ja sitten on popkappaleita.

The Look of Love. Holiday. Vamos a la Playa. Never Gonna Give You Up. One More Time. Move Your Feet.

Ne ovat popkappaleita, eivätkö vain? Ne ovat euforisia ja autuaita puhtaan hedonistisen ilon purkauksia, kuin suoria dopamiinipiikkejä aivoissasi, jollaisia hypotalamuksesi ei edes tiennyt voivansa tuottaa.

Ne vievät murheet pois, ne pakottavat sinut tanssimaan, ne ovat lupaus ikuisesta vapaudesta, missä elämä on pelkkää diskopalloa ja parasta kohtaa biisissä.

Miettikääpä vaikka Madonnan Holidayta. Intro johdattaa jo lupaavasti aurinkoon, turkoosien laineiden äärelle ja huulillesi piña coladan kunnes tsäk! – huumaava bassolinja ottaa lanteesi haltuun ja voit vain ihmetellä miten kehosi pystyy moisiin liikkeisiin.

Tai Junior Seniorin Move Your Feetiä? Madonna vielä pohjusti euforiaa jonkinlaisella johdatuksella, mutta Tanskan Ohukainen ja Paksukainen laittavat jo torvi-introllaan pystyyn sellaiset lettukestit, että hammaslääkärisi ei ole moista sokeritulvaa aiemmin nähnyt. Oh yeah!

Ja sitten on Inspector Norse.

Yli 300 vuotta sitten David Hume ja Immanuel Kant kävivät syviä keskusteluita siitä mitä ja miten voimme aisteilla ja järjellä pohjimmiltaan ymmärtää. Onneksi lopulta vuonna 2012 Terje Olsen Norjasta tuli ja näytti, että jätkät jumalauta, nyt ne kirjat veks, tässä on kuusi minuuttia ja 47 sekuntia jotain mitä ei voi selittää mutta jonka voi korvin havaita ja kehossaan tuntea ja helevetti että pärisee enemmän kuin isoin mahdollinen alkuluku ES-tölkkejä.

Siinä on osia kaikesta mikä on hyvää – maata järisyttävä groove, maailmankaikkeuden funkeimmat syntetisaattorit, jalat alta vetävä sointuvaihto keskellä kappaletta, rantabaarin parhaat drinkit, kosminen yhteys rakkauden ytimeen, kaikkien ystävien näkeminen samana iltana – ja sen saa kokea aina uudestaan ja uudestaan. Onkin vain kaksi asiaa, jotka Inspector Norsessa tekevät hieman haikeaksi: se, ettei kappaletta voi vetää nenäänsä, ja se, ettei mikään sen jälkeen enää välttämättä koskaan tunnu yhtä hyvältä.

Mutta ei se mitään. Lopulta, kun maakuntauudistuksia ei enää ole ja maapallo on yhtä, olkoon tämä planeettamme tunnuslaulu. Ja jos saamme joskus avaruudesta vieraita kotiplaneetallemme, johtajamme ensimmäinen tehtävä on soittaa olioille juuri tämä biisi, koska siinä on intergalaktisen ystävyyden tae eikä missään muussa.

Koska siinä on jumalauta popkappale.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!