2010-luvun popklassikot

#34 Father John Misty – Bored in the USA (2015)

”Father John Misty heittäytyy juopuneen pianon äärellä oman elämänsä Harry Nilssoniksi ja kasvattaa balladisminsa niin pateettiseksi, että sen voimalla voi lävistää koko kevyen musiikin historian.”

Yhdysvaltain valkoinen keskiluokka voi huonosti. Ja sitä katsellessaan voi huonosti myös Father John Misty.

”How many people rise and think
’Oh good, the stranger’s body’s still here
Our arrangement hasn’t changed?’”

Elämäntapojen kautta artikuloidun yhteiskuntakritiikin esittäminen poptaiteen keinoin voi mennä monella tavalla pieleen.

Jos moitittavat piirteet ruumiillistaa omassa itsessään, lopputulos on helposti älyllisesti velttoa itseinhoa, josta kuulija saa harvoin täyttä otetta ja joka herättää vielä harvemmin myötätuntoa. Jos ongelmaa puolestaan lähestyy kuvailemalla muita ihmisiä tai ihmisryhmiä, sortuu väistämättä osoitteluun ja stereotypioihin. Tälläkään tavoin keskustelu tuskin etenee. Ja jos koettaa nousta kerronnassaan rakenteiden tasolle, on epäonnistuminen lähes varmaa. Etäisyys muuttuu besserwisserismiksi, ja sidos arkipäivään hapertuu konstruktioksi. Analyysi voi olla koherentti, mutta se mikä selittää, ei välttämättä kosketa.

Etukäteisajatus Father John Mistystä ironisoimassa pohjoisamerikkalaisen keskiluokan ylipainoista tahdottomuutta tuo kaikki nämä riskit yhteen. On lähes mahdotonta uskoa, ettei taiteilija sortuisi piinterävän älykkyytensä kirvoittamana pisteliääseen ylimielisyyteen. Tai ettei hän innostuisi pyörittelemään rasvaisinta itsestäänselvyyttä sairaalloisen vahingoniloisesti niin pitkään, että kohde loitontuu ilkeämieliseksi abstraktioksi.

Bored in the USA onkin tätä kaikkea, nimensä sanaleikistä lähtien. Laulu on juuri niin osoitteleva, suureellinen, kliseinen, ylimielinen ja tahmea kuin kuvitella sopiikin. Mutta se on myös laulu, joka kumpuaa niin syvältä yhdysvaltalaisesta 2010-luvun mentaalitodellisuudesta, ettei raadollisinkaan esitystapa ole kuin aavistus siitä mitä todellisuus on.

Tämä on kappale reseptilääkeriippuvuuksiin ja viihdekuvastoihin hukkuneiden elämien juurilta. Tämä on kappale vaihtoehto-oikeiston maasta, jossa kertomukset ja tarinat määrittelevät identiteettejä ja reaktiomalleja. Tämä on kappale kuolleista teollisuuskaupungeista, joissa yksi sukupolvi havahtuu siihen, ettei heillä ole mennyttä saati tulevaa. Tämä on kappale autojen ja roskaruoan maailmasta, maissisokerivuoren alle tukehtuneesta nautinnonhalusta.

Tai vielä tarkemmin: tämä on kappale siitä pahoinvoinnista, joka sai ihmiset uskomaan, että Donald Trump olisi pikemminkin ratkaisu kuin osa ongelmaa.

”Oh, just a little bored in the USA
Save me, President Jesus”

Pohjimmiltaan Bored in the USA selvittää kaikki karikkonsa ajamalla vauhdilla niitä päin. Se repii myytit auki palauttamalla ne raadollisiksi totuuksiksi, joihin on lisätty tunnetila. Ja tuon tunteen Father John Misty välittää täydellisesti. Hän huokuu länsimaista etääntynyttä omahyväisyyttä, hän huokuu muutoshalun nujertanutta itseruoskintaa. Ja pienellä keikarimaisella koreilulla hän lisää kokonaisuuteen ummehtuneen itseylpeyden rippeen, sen tunteista tuhoisimman.

”Is this the part where I get all I ever wanted?
Who said that?
Can I get my money back?”

Mitä ahnaammin tulkinta värisee sieluntuskissaan, sitä terävämmin musiikin sisältämät kulttuuriset viittaukset purevat. Father John Misty heittäytyy juopuneen pianon äärellä oman elämänsä Harry Nilssoniksi ja kasvattaa balladisminsa niin pateettiseksi, että sen voimalla voi lävistää koko kevyen musiikin historian. Kuitenkaan hän ei päästä laulua kasvamaan hallitsemattomaksi. Sävelkulku aaltoilee kautta kappaleen luontevasti, kauniistikin, ja pienten orkesterinyanssien paino on mittaamaton. Ja ikään kuin tämä ei riittäisi, puhaltaa laulaja kirkkaimpiinkin melodisiin kaariin lääkepöhnäisen ja laskuhumalaisen vainoharhan tuntua; kuin rasvaisen muovikalvon, jonka läpi laulun korutonta minäkuvaa pitää tulkita.

Oikeastaan kerronta on niin vahvaa, että sanat tuntuvat sen rinnalla melkein turhilta. Kaikki on ladattu jo musiikkiin. Mutta tyhjiksi unelmiksi ja lannistavaksi kilvoitteluksi osoittautuneen aikuisuuden päälle syljetyt rivit vahvistavat rikkumatta sen minkä musiikki kertoo. Father John Misty purkaa näkemänsä turhuuden syytteleviksi päälauseiksi, itsekunnioitusta väärin keinoin metsästäväksi ripittäytymiseksi. Ja koska hän on armoton kertojaansa kohtaan – niin armoton, että hänen täytyy nähdä hahmossa ripaus itseään – hän reunustaa tekstinsä irvokkaalla spektaakkelilla. Kolmannessa säkeistössä jokaisen huokauksen taustalla remahtaa studioyleisö, joka ei osaa nähdä alennustilaan ajautunutta elämää enää minään muuna kuin viihteenä.

”Oh, they gave me a useless education” – naurua!
”And a subprime loan” – aplodeja!
”On a craftsman home” – lisää naurua!
”Keep my prescriptions filled” – hurmiota!

Tässä laulu saavuttaa raadollisuutensa kliimaksin. Kaikki on käynyt niin kyyniseksi, että kuulijan on lähes pakko oksentaa. Lopettaa ei kuitenkaan voi. Laulua on kulutettava kerta toisensa jälkeen, kunnes on sulautunut itse osaksi sen kuvaa, muuttunut laulun kertojaääneksi.

Olo on kuin Kafkan kovakuoriaisella.

Mihin tästä voi enää jatkaa? Vielä yksi kertosäe, sanat jotka Father John Misty luettelee myrkyllisen tietoisena siitä, miten väärin Bruce Springsteenin Born in the USA aikoinaan ymmärrettiin. Hieman paisuttelua sen päälle, musiikilliset muistumat ajalta joka tuntui aurinkoiselta, mutta jonka keskellä kollektiivinen sairaus kasvoi jo kuin syöpä. Ja sitten hiljaisuus, yleisölle alistettu loppu, se mihin kaikki tämä kuitenkin johtaa, se mikä tekee kaikesta niin katkeran turhaa.

Father John Mistyn osoittama tie ei vie mihinkään, mutta eivät vie muutkaan. Kun kappaleen minäkuvan on ottanut omaksi kuvakseen, ei oikeaa suuntaa enää kerta kaikkiaan löydy. Kaikkialla soi halu luovuttaa, mukautua. Mikään muu ei tunnu järkevältä.

Olemme saapuneet kulttuurimme ytimeen. Siellä on paha olla. Ansassa, jonka itsellemme viritimme.

”I’m bored in the USA
How did it happen?”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!