2010-luvun popklassikot

#33 Caribou – Odessa (2010)

”Mikään aiempi ei kuitenkaan valmistanut Odessan ja koko Swim-albumin crossover-tyrmäykseen.”

Dan Snaith, lyömäsoittimia rakastava matematiikan tohtori Kanadasta, suuntasi postrock-psykedelian sekä sunshine pop -tutkielmien jälkeen yökerhoon ja nosti vuosikymmenen vaihteen elektrodiskopopsoundin seuraavalle tasolle.

”Takin’ the kids, drivin’ away
Turn around the life she let him siphon away”

Cariboun esiintyminen Flow-festivaalin aurinkoisella päälavalla elokuussa 2010 oli tilan haltuun ottamisen sekä artistin ja yleisön välisen etäisyyden häivyttämisen yllättävä mestarikurssi. Dan Snaith ja hänen kolme kanssamuusikkoaan olivat lavalla kuin teekkarit tekemässä puhelinkoppiin mahtumisen maailmanennätystä saaden suurieleisiäkin diivoja palvelleet puitteet vaikuttamaan ylenpalttiselta tuhlailulta.

Moneen kertaan palkitun Swim-albumin avaavan Odessa-singlen taustalla on mieli, joka haluaa tutkia, etsiä ja haastaa. Loputtomien, aamun sarastukseen päättyvien studiosessioiden päätteeksi se valitsee bassosoundin joka on kuin robotin luuranko. Äänikuvassa hytkyvät vastustamattomasti niin kellot kuin 1980-luvun alusta muistuttavat kompressoidut, läskit rummutkin.

Ja ehkä se tärkein: sample, josta kappale muistetaan. Sample, jota on mahdoton ajoittaa tai paikantaa. Se kylmää, vieraannuttaa ja juuri samoista syistä pakottaa lähelle. Erlend Øyen Röyksopp-vokaaleista muistuttava, alakulon läpitunkema ja äärimmäisen tarttuva laulumelodia on sille herkullinen vastapaino. Snaith kertoo näennäisen lakoniseen tyyliin tarinan naisesta, joka on saanut tarpeekseen, suunnittelee pakoa ja aikoo ottaa lapset mukaansa. Eikä lähdettyään katso taakseen.

Viisi vuotta Flow-keikkaa aiemmin Caribou oli elävänä vielä perkussiivinen tutkielma, selkeästi enemmän ensemble kuin yhtye. Se hääri, kokeili ja kompasteli ollen ajoittain briljantisti modernin psykedelinen. Vuoden 2007 Andorra-albumilla Dan Snaith päästi 1960-lukufanituksensa toden teolla kaapista. Levy pursuaa viittauksia amerikkalaiseen 1960-luvun loppupuolen sunshine-poppiin hieman samalla tavoin kuin Avalanchesin Wildflower myöhemmin.

Mikään aiempi ei kuitenkaan valmistanut Odessan ja koko Swim-albumin crossover-tyrmäykseen. Näennäisen vaivattomalta soundaavan, minimaalista teknoa sekä syvää housea sykkivän uuden Cariboun taustalla oli tekijänsä ehkäpä suurin luova kausi, jonka jäljiltä julkaisemattomia kappaleita tai niiden aihioita on seitsemänsataa.

Tätä taustaa vasten onkin paradoksaalista, että juuri tämä yksi viisiminuuttinen soitettiin vuonna 2010 täysin puhki, eikä monikaan sittemmin kyennyt tarttumaan siihen pitkään aikaan. Kappale oli vuoden ajan äärimmäistä viileyttä tavoittelevien brändien sisäänheittokatapultti.

Valtava myyntipotentiaali saa helposti unohtamaan, että Odessan upottavassa äänimaailmassa kuuluvat lopulta kuitenkin nääntymätön kokeilunhalu, säkenöivä musikaalisuus ja yksi erityisen merkittävä tekijänsä ominaisuus: kyky ymmärtää, että eri osatekijöiden välisestä ristiriidasta syntyy usein klassikoita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!