2010-luvun popklassikot

#10 The War on Drugs – Red Eyes (2013)

”Adam Gradunciel tekee isoa musiikkia, joka jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi.”

Möhisten safe space, josta löytyy myös toivoa.

”Don’t wanna let the dark night cover my soul
Well you can see it through the darkness coming my way
Well we won’t get lost inside it all again”

Onnittelut, jos olet saanut sanoituksesta täysin selvää ilman lunttiapua. Luulen, että meillä monilla on vaikeuksia Adam Granducielin sanojen kuulemisessa.

Granducielin The War on Drugs on sekä perinteinen bändi että yhden miehen tietokoneen ääressä harjoittama äärimmäisen yksityiskohtainen kudontakerho. Kuten jo yleiseltä tuntuva kuvaus kuuluu, Granduciel yhdistelee lapsuutensa amerikkalaista heartland rockia, Springsteeniä ja Tom Pettyä, kahteen siitä ennen niin kaukana sijainneisiin genreihin: ambientiin ja saksalaisessa krautrockissa vain silloin tällöin esiintyneisiin, mutta sitä vähän reduktiivisesti määrittämään päätyneisiin monotonisiin komppeihin.

Toinen yleinen War on Drugsiin liittyvä havainto on se, että se olisi hyvää autoilumusiikkia. Tämä johtunee osin siitä, että kaikkia sen fuusioimia genrejä on muutenkin pidetty autoon sopivana musiikkina.

Mutta tämä ei ole riittävän tarkkaa. Granduciel tekee perinteisen kuuloisia kappaleita, joiden kuulokuvia hän venyttää, maalaa ja sumentaa monilla efekteillä. Jos katsot satasen vauhdissa sivuun kun metsät viilettävät sumeina vieressäsi, epämääräisen kaunis näkymä on visuaalinen vastine War on Drugsin musiikille. Musiikkia, jota kannattaa kuunnella vain ruuhkattomina aikoina, muuten on vaarassa joutua lisähypnoosiin valtatiehypnoosin ohella.

Tätä mahtavaa musiikillista liittoa on osuvaa kuvata maantieteen termein. Perinteinen heartland rock voi areenarockin puolelle lipsahtaessaan olla isoa musiikkia lujaa kaikuvine rumpuineen ja äänekkäine laulajineen. Etenkin areenalla soittavan Springsteenin bändeineen pystyy kuvittelemaan jättiläisiksi, joiden huuto kaikuu korkeuksiin.

War on Drugs on sekin isoa musiikkia, mutta jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan se levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi. Vaikutus on aivot vähitellen hyvällä tavalla nyrjäyttävää, vaikka kyseessä on tavallaan myös möhömahaisten keski-ikäisten levydiggarien safe space -musiikki, jossa nostalginen genre kohtaa ambientin, tuon nykyajan vastineen 1970-luvun singer-songwriter-levyille.

Granduciel on päästänyt myös mielenterveysongelmansa sanoituksiinsa. War on Drugs välttää kuitenkin liiallisen synkkyyden, koska Granduciel on mieltynyt nostattavaan ja voimauttavaan musiikkiin. Lisäksi äänikuvan sumeus etäännyttää kuulijan sanoituksista jossain määrin: on vaikea synkistellä, kun ei kuule mistä lauletaan.

Granducielin tapa käyttää omaa ääntään joskus pelkkänä musiikin osasena on vahvimmillaan bändin varsinaisen läpimurtohitin Red Eyesin väliosassa, jossa hän heittelee sitä reverbillä pitkin äänikuvaa kuin palloa löisi.

On potentiaalisena vaarana, että Granducielin biisit muuttuisivat liian samankaltaisiksi ja että äänimassasta ei erottuisi mieleen jääviä elementtejä. Red Eyes todistaa kuitenkin muuta. Granduciel rakentaa jumalaisen riffikoukun ympärille laulun, jossa on kaksi olennaista äänikuvan vaihdosta, kaksi emotionaalisen sykkeen muutosta. Ensimmäinen, biisiä korkeammalle tasolle työntävä hetki saapuu, kun Granduciel huudahtaa ”WHOOP!” ja päästää biisin pääkoukun ensimmäistä kertaa irti. Toinen puolestaan silloin, kun levähdämme hetken baritonisaksofonin ja Granducielin kaikulaulun värittämään väliosassa, ikään kuin ajoreitti poikkeaisi henkeäsalpaavaan laaksoon ihailemaan maisemia, joista jatkamme kohta yhä korkeammalle.

Voisi kuvitella, että Granducielille suuremman läpimurron saavuttaminen tuntui helpottavammalta kuin muusikoiden tavanomaisemmat läpimurrot. Se tapahtui vasta ”vanhoilla päivillä”, 35-vuotiaana. Mutta ennen kaikkea Granduciel on levy levyltä hionut War on Drugsin soundia yksityiskohtaisemmaksi ja terävämmäksi.

Perfektionismi ja mielenterveysongelmat eivät ole hyviä liittolaisia. Jos musiikkia mikrosäätää 12 tuntia päivässä ja katoaa sen ja päänsä sisälle, voi ahdistus ja pakkomielteinen sovitusten jatkuva hääriminen muodostua taakaksi.

Tällaisen pitkälti yksin tehtävän työn aikana luulisi epätoivon käyvän vieraana useamman kerran. Entä jos musiikki ei kiinnosta juuri ketään tai päätyy vain toistamaan itseään?

On syytä palata Red Eyesin ”whoop”-huutoon. Minä en kuule siinä pelkästään perinteistä rokkihuudahdusta vaan myös vapautuneen miehen, jolta osa taakasta on juuri sulanut pois olkapäiltä. Voisi kuvitella, että kun Granduciel löysi Red Eyesin pääkoukun, hän löysi myös uskon siihen, että War On Drugs voisi tehdä vielä isomman läpimurron, luoda isomman yhteyden kuulijoihin. Hänen on pakko hihkaista meille, että kuunnelkaapas tätä.

Ainakin minulle se huuto, ja Red Eyes kokonaisuudessaan, on yksi 2010-luvun musiikin toiveikkaimpia ja elämäniloisimpia hetkiä. Se raivaa tietä A Deeper Understandingin laajemmalle toiveikkuudelle ja jopa juhlan tunnulle. Albumille, jolla Granduciel löysi taas äänimaailmastaan nyansseja, jotka tuntuvat suureksi osaksi kaikelta muulta kuin itsensä toistamiselta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!