Yuck – s/t

Fat Possum

Yuck ei onneksi ole nimensä veroinen.

Mitä ihmettä, eikö tämä ole tehty ennen vuotta 1991, jolloin punk meni rikki? Angsti ei ole pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä.

Jos olisin kirjoittanut tämän arvostelun heti levyn saatuani, olisin todennäköisesti haukkunut sen 90s-revivalismiksi ihan kivoilla soundeilla. Onneksi muut kiireet viivästyttivät arvostelun puhtaaksikirjoittamista, sillä alati kiihtyvässä noususuhdanteessa olevan brittiyhtyeen debyytti on elämää häiritsevän hiiviskelijän tavoin asettautunut pienen alkukankeuden jälkeen sitkeästi allekirjoittaneen alkuvuoden kuunnelluimpien levyjen joukkoon.

Piensuosiota nauttineen Cajun Dance Partyn raunioille perustettu Yuck heittää heti uransa alkumetreillä kovat pöytään. Lontoolaisyhtye runnoo fuzzpopillaan kappaleet levyllä olevaan muotoon niin vaikuttavasti, että on vaikea uskoa kyseessä olevan vasta uransa keväästä nauttiva ryhmä noviiseja. Kerrankin myös albumin visuaalinen toteutus onnistuu tukemaan musiikista saatua mielikuvaa – kansikuvassa komeileva ruma, sukupuoleton hahmo on tarpeeksi tunnistettava ja karu noustakseen esiin.

Utuisen särövallin peittämä avausraita Get Away on osuvasti levyn ensimmäinen täysosuma, joka kertoo jo kättelyssä kaiken oleellisen Yuckin soundista. Avausriveistä lähtien kappaleen sanoitukset muistuttavat tietyiltä osin paljon Sonic Youthin Teenage Riotin utopistista kertomusta nuorten kollektiivisesta hyökkäyksestä Thurston Mooren maailmannäkemyksen vastaisia instituutioita (Reaganin aikainen hallinto, konservatiivit, suuret levy-yhtiöt) kohtaan popmusiikin keinoin, joskin ymmärrettävästi subjektiivisemmin ja vailla poliittista latausta.

Molemmissa kappaleissa alati läsnä oleva Me vastaan maailma -asetelma yksinkertaisesti toimii, ja Yuck tuntuu tiedostamattaan (?) tekevän vankan pesäeron saarivaltion musiikkilehdistöä riesaaviin kertakäyttötähtiin. Kappaletta voisi muutenkin kuvailla passiivis-aggressiiviseksi pophelmeksi, joka toimii ahdistuksen ja epäluulon purkautumiskanavana.

”We break down /
I’m gonna break it up again /
Me and my guitar /
Drowning down, down, down /
Ready when the pain kicks in /
Tell me when the pain kicks in”
(Get Away)

Suicide Policeman on taas nimestään huolimatta levyn säröisimpään materiaaliin nähden täysin päinvastainen. Kappale on käytännössä parasta Belle And Sebastiania vuosikausiin, mellotroneineen kaikkineen. Hartaimmissa kappaleissa Yuck puolestaan herättää mielikuvia Wilcon ja R.E.M.:n suuntaan, kuulostamatta kuitenkaan kummaltakaan. Kuinka usein luulette tämän nykypäivänä onnistuvan?

Eräs albumin mielenkiintoisimmiksi nousevista kappaleista on Operation, jonka kaltaista roiskimista kuultin viimeksi SST:n ja Homestead Recordsin julkaisemilla äänitteillä. Yuck on selvästi valinnut vaikutteensa hyvällä maulla ja onnistuu samalla päivittämään ihailemiensa artistien soundia piirun verran tähän päivään.

Muitakin viittauksia 1990-luvun (valtavirtaisempaan) vaihtoehtorockiin on, joista vahvimpana esimerkkinä on alusta asti puuduttava ja mielenkiinnoton Rose Gives a Lilly -instrumentaali. Käytännössä koko kappale koostuu Smashing Pumpkinsin aliarvostetun Adoren ihastuttavimpiin hetkiin kuuluvan Shamen riffin venyttämisestä neljään minuuttiin.

Toinen punakynän alle joutuvista kappaleista on Sunday, joka on ikään kuin epätoivoinen yritys vastata (jälleen!) edellämainitun yhtyeen Disarm-klassikkon tekstiin varsin, eh, kornilla tavalla. Kuulijalle tarjoillaan täysin turhanpäiväinen täyteraita tsemppilyriikoilla, jotka eivät jaksa kiinnostaa ketään. Kaksi edellämainittua kappaletta ovat kuitenkin albumin ainoat varsinaiset kompastuskivet, ja ne tulevat vieläpä huvittavasti peräkkäin.

”Sunday, you’re gonna take me back /
Today I had a heart attack /
Sunday, you’re gonna take me back /
I’ve got a choice now /
I’ve got a voice now”
(Sunday)

Kritisoimisen aihetta on myös paikoin häiritsevästi laaditussa kappalejärjestyksessä, joka nostaa alitajunnasta esiin traumaattiset muistot peruskoulun limudiscoista, noudattaen pääosin nopea, hidas, nopea -kaavaa. Onneksi tämä on sentään nykytekniikan avulla korjattavissa, mutta suorastaan säälin tätä levylautaselta luukuttavia, muutamaa kokoa liian pieniin pillifarkkuihin itsensä pusertaneita indiefaneja. Asiaa tosin tuskin enää huomaa noin 50 kuuntelukerran jälkeen.

Levyn päättää yhtyeen ensimmäinen single, nerokas Rubber, joka paisuu feedbackin saattelemana ulos mittasuhteistaan ja muuttuu seksuaalisesti latautuneeksi urbaaniksi gospeliksi. Tavallaan se myös palauttaa albumin lähtöruutuun, ja sen jälkeen tekeekin mieli soittaa levy samantien uudelleen. Sävellys ja toteutus kuvaavat hyvin sanoituksen himoa käsittelevää teemaa, päättyen musiikilla ilmaistuun vietille antautumiseen. Uskomaton biisi.

”If I put a rubber in your skin
Would you move around and rub it in?
I’ve tried painting from the inside out
But I’ve done nothing that I can shout about
Should I give in?
(Rubber)”

Muutamista puutteistaan huolimatta Yuck on toivottu ja toimiva poikkeus nuorten kitarabändien joukossa. Toisin kuin uudella albumillaan lähinnä hirvittävältä indie for the sake of it -blogisoittolistalta kuulostanut Pains of Being Pure at Heart, Yuck tekee oikeasti mieleenpainuvaa ja koskettavaa musiikkia.

Yuckin tyylistä hohkaa läpi se vilpitön välinpitämättömyys, josta tuntee vaikuttavan debyytin. Monella saralla he ovat ensimmäisellä albumillaan samankaltaisessa asemassa kuin esimerkiksi Nirvana tai Smashing Pumpkins aikanaan. Yhtyeen selkeimmät vaikutteet kuuluvat musiikista vahvasti läpi, mutta niiden takaa heijastuu myös räiskyvä karisma, niin sanottu ”It factor”.

Mikäli Yuck onnistuu tulevaisuudessa laajentamaan palettiaan ja jalostamaan vaikutteistaan täysin omanlaisensa ilmaisun, siitä voi hyvinkin tulla yksi oman sukupolvensa tulkeista. Yhtyeellä on siihen kaikki mahdollisuudet.

Erityismaininta täytyy antaa Max Bloomin upean minimalistiselle soitannalle. Säröisen äänimaiseman ja maalailevan slidekitaran yhdistelmä on aina hyvä asia.

86 Nuoren outolinnun häkellyttävän vahva debyytti karauttaa samantien vuoden merkittävimpien levyjen joukkoon ja tulee varmasti vielä nousemaan arvossa. Onneksi Yuck ei ole nimensä veroinen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!