Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet – Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Timmion

Yona äänittelee laulujaan Pessin ja Illusian häissä.

Kolmannella levyllään hippi-iskelmän aamutähti saavuttaa jotain, mistä kuka tahansa taiteilija voisi olla ylpeä: luo maailman, joka ei voisi olla kenenkään muun luoma.

Koskaan ei voi korostaa riittävästi sitä, kuinka ratkaisevan tärkeää rohkeus on taiteelle. Maailma on täynnä väärinymmärtäjiä ja heikkouksiin tarttujia, ja jokaisessa joukosta erottuvassa yksilössä on tarttumapintaa heille. Siksi kai poseeraaminen on niin suosittua. Mutta ei aidosti vaikuttavia taideteoksia synny niin, että hiotaan särmät ja pakotetaan ääripäät lähemmäs toisiaan. Niitä pitää korostaa. Niitä pitää alleviivata. Silläkin uhalla, että sille tullaan nauramaan.

Tämä Yonana tunnettu Johanna Louhivuori ei ole mikään ristiriidaton hahmo, kuulopuheiden ja haastatteluista luetun perusteella. Myönnän ärsyyntyneeni hänen sanomisistaan ja tekemisistään useinkin. Ja tuossa hän nyt loikoilee, tämän levyn koreilla väreillä juhlivassa kannessa, pastelliin pukeutuneena, oman fantasiamaailmansa prinsessana. Sen näköisenä, että torniin kiipeävää rakastajaa odottaa piikki tai parikin.

Sisäkannessa on kuva paljaista jaloista rantakivellä, huolettomasti pudotettu vaatekappale toisen nilkan ympärillä. Tämä roolileikki on nyt syytä leikkiä loppuun asti. Tällaisia lupauksia ei anneta kevyesti.

Onneksi Vaikka tekee kipeää ei pelkästään lunasta niitä, vaan osoittautuu monin verroin syvemmäksi teokseksi kuin kannen viettelijätytön kuvapäiväkirja antaa kaikessa söpöydessäänkin ymmärtää. Sen ytimessä on kyllä päätähden runotyttöpersoona lemmenhuolineen, ja niin pitääkin: jokainen kirjoittakoon siitä, minkä kokee itselleen oleellisimmaksi. Yona kirjoittaa ihmissuhdefantasiaa, jonka taustalla lienee samanlaisia rakastumisia, eroamisia, pettämisiä ja jättämisiä kuin kaikilla meistä, mutta joka kuulostaa heti paljon runollisemmalta ja kipeämmältä, kun laulaja kuvaa itsensä poimijaa odottavaksi suopursuksi tai unohdetuksi seinäruusuksi jossain 1950-luvun latotanssielokuvassa.

Jos jokainen kielikuva ei ansaitsisikaan paikkaa Saima Harmajan jälkeisessä suomalaisessa lyriikassa, niin jokainen tuntuu kuitenkin aidolta. Tämä maailma on tosi. Siinä mielessä se poikkeaa vaikkapa Elokuun laskelmoidun radioystävällisestä luomularppauksesta, jossa Lammassaaren pitkospuut toimivat vain helppona kulttuurisena signaalina nuorille kantakaupunkilaisille Pavlovin koirille.

Yona taas on kuulemani mukaan asunut jossain vaiheessa Lammassaaressa. Vaikka eihän sillä mitään merkitystä ole. Hänen henkinen kotinsa ei ole Helsingin Vanhankaupunginlahdella, vaan Narniassa tai aavan meren tuolla puolen, kuitenkin satumaan siinä osassa, jossa järjestetään punaviininhuuruisia jatkoja.

Mutta puhutaanpa vähän musiikistakin. Tämä levy ei toimisi ilman Yonan persoonaa, mutta musiikki sen lopullisesti nostaa kiertoradalle. Monet näistä kappaleista ovat ytimeltään variaatioita kansanlauluista tai iskelmistä, niiden melodiat ovat hyvin tutun kuuloisia, mutta se, mitä Orkesteri Liikkuvat Pilvet niille tekee, on aivan huikeaa. Tämä pääluvultaan runsas kollektiivi jousineen, pianoineen, harppuineen ja pystybassoineen venyy nähtävästi aivan mihin vain. Seinäruusun ujo tango, Panssarivaunun vereslihainen laskuhumalahoilaus ja Suopursun aistit äärimmilleen herkistävä hauraus taittuvat kaikki yhtä vaivattomasti. Harvoin kuulee näin superammattitaitoisten muusikoiden soittavan näin tunteella.

En vaivautunut tarkistamaan, missä levy on äänitetty. Varmaan jossain studiossa. Sen täytyy olla valhe. Kyllä tämä musiikki on taltioitu Pessin ja Illusian häissä tai jossain tuonilmaisien jatkobileissä.

Kun orkesteri pystyy mihin vaan, sen voi antaa tehdä mitä vaan. Niinpä Vaikka tekee kipeää on täynnä yllättäviä käänteitä. Elämän luonne -biisissä Yona vetää suloiseksi luomuräpiksi, kunnes vaikenee ja antaa bändin soittaa pari minuuttia yhä happoisemmaksi käyvää jamittelua. Yli seitsenminuuttiseksi venyvä Sumua vaan huipentuu parhaaseen vähään aikaan kuulemaani jousien alleviivaamaan hippikitarasooloon. Tarpeen vaatiessa nurkissa istujat muuntautuvat rosoiseksi taustakuoroksi juuri sinne, missä sellaista tarvitaan.

Täydellisyys tarvitsee vastapainokseen epätäydellisyyttä. En tiedä, miksi tämä levy on pitänyt nimetä väistämättä Antero Mertarantaan assosioituvalla lauseella, ja levyn päättävä nimikkomantra on varsin nolo. Mutta räppibiisit – Elämän luonteen ohella Asan tukema Kaleidoskooppi ovat tietyssä kömpelyydessäänkin hurmaavia, ja niiden paikka on juuri tällä levyllä. Koska Yonasta tuntui siltä.

87 Kysymykset aitoudesta ovat turhia. Yona kiertää ne asemoimalla itsensä sinne satujen saarensa rantakalliolle. Jos se paikka on olemassa hänen mielikuvituksessaan tai tämän levyn kansissa, on sen oltava totta. Ja vaikkei olisikaan, on siellä ollut huumaavaa vierailla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!