Wöyh! – IKKILLYK

Kaskelotti Records

 Tässä kuvassa Antti ja Jussi Hyyrynen poseeraavat tavalla, joka ei ärsytä toimittajaa.


Tässä kuvassa Antti ja Jussi Hyyrynen poseeraavat tavalla, joka ei ärsytä toimittajaa.

Hyyrysen veljesten meriseikkailussa samalle luodolle ovat rantautuneet lastenlaulut, Ultra Bralle sukua oleva paatos sekä YUP:läinen neuroottisuus. Stam1naa tässä on yllättävän vähän.

WoyhKansiYmmärtääkseni WÖYH! (jonka nimeä on vaikea lausua ilman naaman venymistä hölmistyneeseen hymyyn) on kytenyt myyttisenä sisäpiirivitsinä jo vuosikausia, milloin YUP:n, milloin Stam1nan keikkabussissa. Vaan miten nostaa YUP:n Jussi ja Stam1nan Antti Hyyrysen mukava ajanvieteprojekti pienen piirin hihittelyä suuremmaksi opukseksi?

En ole tainnut koskaan kuulla Stam1nalta kokonaista levyä. Bändi ei ole suoraan sanoen koskaan napannut. Sen sijaan YUP:n diskografian omistan lähes kokonaan, joten kiinnostus isoveli-Jussin nykyisiä edesottamuksia kohtaan vei IKKILLYKin äärelle. Vaikka Thriller-henkisellä videolla tarjoiltu Lokki-biisi aikanaan pöhköydessään viehättikin, en osannut odottaa kokopitkältä oikeastaan mitään.

Avaus- ja nimiraidassa epäkuntoisen risteilytorpedon lailla ammuttu kitarariffi kertoo mistä on kyse: se voisi olla miltä tahansa YUP:n levyltä, olematta kuitenkaan pastissinomainen. Jussi on pysynyt tyylilleen uskollisena, mikä on mukavaa. Kappale etenee sumutorvenomaisesti jyrähtävään saksofoniin, jossa soi King Crimsonin juhlava hevijatsi. Jos ajattelee sitä lähdemateriaalia, jonka summana veljesten aiemmat yhtyeet komeilevat, kuuluu tässä olevan paljon enemmän YUP:tä kuin Stam1naa. Yllättävää sinällään, sillä sävellykset ovat kauttaaltaan Antin käsialaa.

Pieneksi klassikoksi muodostunut Lokki on päivitetty levyä varten entistä teatraalisemmin kasvavaksi, ja riemastuttavaa paatosta on huiluineen kaikkineen vähintäänkin saman verran kuin Ultra Bran massiivisissa eläin-oodeissa. Vaikka veljesparin teatteri onkin tasoa vappunenä, onnistuu lämminhenkinen tunnelma jollakin tapaa viettelemään puolelleen. Ehkä syynä ovat Jussin surrealistiset sanoitukset, jotka ovat kollaasi merisäätä, luontodokumentteja ja ylästeen biologiankirjojen Itämerta käsitteleviä lukuja.

Levyn suoraviivaisempaa osastoa edustava Hieho voisi melkein olla lätkämaalikimaran taustabiisi, mutta on sävellyksenä lopulta liian lyyrinen vajotakseen junttirockiksi. Ihan Whitesnakeksi meno menee viimeistään Kalasatamaan-hoilotuksessa. Levyn lastenlaulumaisin veto Kaskelotti edustaa progeilun parasta puolta, kun taas Parvessa jää hienosta rakentelustaan huolimatta vähän kesken. Lopussa pyörivä Siipiratas on nätti sävellys, mutta kuulostaa melkein CMX-parodialta.

Ajoittaisesta tilkemateriaalistaan ja sisäpiirihassuttelustaan huolimatta IKKILLYKin voinee kiteyttää sanaan ”leppoisa”. Hyyryset tekevät poikamaista teatteria, mutta suurella sydämellä ja kunnianhimolla. Tästä kertoo ainakin kolmiosaiseksi paisunut musiikkivideosaaga sekä komeaan mutta kryptiseen vihkotaiteeseen kääritty cd-levypaketti, joka onnistuu puoltamaan henkitoreissaan olevan formaatin olemassaoloa. Visuaalisesta tyylistä jää hieman tosin nyppimään promokuvien äijähassuttelu: vaikka te Hyyryset olettekin ihan mukavia poikia, niin jättäkää se post-hynysläinen ironia vähemmällä, vaikka kieli kuinka poskessa olisi.

77 IKKILLYK on luultavasti vuoden hauskin kahden veljeksen kokonaistaideteos.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!