Wild Beasts – Smother

Domino

Ai niitä laulajia onkin kaksi -kategorian popyhtyeiden joukossa Wild Beasts edustaa maailman ehdotonta eliittiä.

Vuoden 2010 alku. Kaverini Pedro (nimi muutettu) sanoo ostaneensa pitkästä aikaa levyn pelkän kannen perusteella. Wild Beastsin Two Dancers.

En tunne. Kaverin ensituomio puhelimessa: ”Ei vittu tai siis ei saatana. Tai siis… Ei tota laulajaa ensin kestäny kirveelläkään, mut nyt must tuntuu et kaikis levyis pitäis olla toi äijä vai nainen laulamassa.”

En kauheasti hätkähdä, Pedro on vähän tuommoinen. Lainaan kuitenkin levyn. Kuuntelen puolivillaisesti pari kertaa, huomaan laulajan erikoisen falsetin, mutta muuten mieleen ei jää paljon mitään – jotain muodikasta pikkusoundia ja pitsinnypläystä, päätän.

Pari viikkoa menee. Seikkaillessani työajalla Spotifyssä törmään levyyn. Laitan soimaan. ”Oliks tää näin hyvän kuulonen?” ihmettelen itsekseni.

Sitten Hooting & Howlingin kertsi lähtee. Veri kihahtaa päähän, huimaa ja on milleistä kiinni, etten vedä housuja alas, oksenna näppikselle ja hyppää avotoimiston pöydälle heiluttelemaan käsiäni ja ynisemään homppelisti. Tyydyn kuitenkin pyörähtelemään akselini ympäri toimistotuolilla piilossa sermin takana ja kertomaan asiasta Pedrolle tekstarilla.

Samana kesänä Roskildessa juoksemme Pedron kanssa päälavalta kesken Gorillazin keikan pienemmälle sivulavalle katsomaan yhteistä suosikkiamme. Törmäilemme puihin ja bajamajoihin, kun ilmassa väreilevät jo We Still Got the Taste Dancing on Our Tonguesin alkutahdit.

Meille selviää, että laulajia onkin kaksi. Housut pysyvät nytkin jalassa vain vaivoin, omituinen vapaata itseilmaisua korostava tunnelma tuntuu kehottavan tekemään juuri päinvastoin, mutta en uskalla.

Mihinköhän tämä housujenriisumisinto perustuu? Liitynneekö bändiin mitenkään, mene ja tiedä.

Harvoin on kuitenkaan mikään jyrissyt tajuntaan yhtä vastusttamattomasti ja sellaisella voimalla kuin Wild Beastsin Mercury-ehdokkuudenkin poikinut läpimurtolevy. Varsinkaan yhtä nihkeiden ensitreffien jälkeen.

Uutta levyä olen siis jossain määrin odottanut, enkä edes yritä esittää objektiivista parranhierojaa. Fanipoika Immonen päivää.

Mutta uffaffaa-uffaffaa, sano Kallialan Aake, eipäs mennä asioiden edelle. Kun ensisinkku Albatross putkahti ulos muutama kuukausi sitten, pelästyin pahasti. Biisi ehdottomasti kuulosti Wild Beastsilta, mutta missä oli kaikki se imu, piilevä voima ja katkeamaisillaan olevan pianonkielen hidasta kiristämistä muistuttava purkautumaton jännite, joka teki edellisestä albumista niin vastustamattoman?

Kuuntelin kappaleen pari kertaa ja musiikillisesti bipolaarisen luonteeni takia työnsin koko albumin mielestäni tuomiten sen satavarmana fiaskona ja innottomana sysipaskana, johon en koskisi pitkällä tikullakaan.

Mutta ympäri käydään ja vitsalla sitä silmään, joka vanhoja muistellessaan kuuseen kurkottaa. Uskaltauduin levyn kimppuun vähän aikaa sitten, ja vanha kaava toistuu: pikku hiljaa huomaan olevani täysin koukussa.

Kuten edeltäjänsä, Smother ei aukea heti vaan itse asiassa vaatii vielä pidemmät ja piinaavammat soidinmenot ennen täydellisen yhteyden löytymistä. Ensihuomioni oli siinä mielessä oikea, että hekumallisin bändisvengi on saanut suurimmaksi osaksi väistyä elektronisemman ja lakonisemman tuotannon tieltä.

Avausraita Lion’s Share antaa Hayden Thorpen kiimaiselle falsetille paljon tilaa ja määrittää albumin vihjailevan seksuaalisen perusvireen. Levyn tekstit alleviivaavat tätä tunnelmaa ja ovat temaattisesti lähellä edeltäjäänsä – pientä pervoilua ja suloisia sydänsuruja ajoittaisen kuivakan itseironian säestämänä, kuten kappaleessa Plaything:

”New squeeze, take off you chemise /
And I’ll do as I please, I know /
I’m not any kind of heartthrob /
But at the same time /
I’m not any kinda slob”

Kakkosraita Bed of Nails on lähimpänä edellisen levyn hittejä napakan groovensa ansiosta. Levyn pääpaino on kuitenkin rauhallisemmissa tunnelmissa, ja sovituksissa on entistä enemmän avantgarde-elektrohenkeä. Tässä mielessä levy tuo mieleen Antony & The Johnsonsin viimevuotisen Swanlightsin, joka jakoi mielipiteitä hakiessaan uusia suuntia bändin ilmaisuun.

Wild Beastsin kohdalla suunnanmuutos tuntuu kuitenkin ehkä luontevammalta ja hedelmällisemmältä kuin kohtalotoverillaan. Sinkkubiisi Albatross, joka niin säikäytti alun perin, on kuin varkain noussut yhdeksi suosikeistani. Kappaleen lämpöinen keinunta hellii ja parantaa, mutta teksti on katkeran seesteinen (melkein Junnun kaimabiisin hengessä):

”I flinch and you fall through the cracks /
to the sea and all it bears /
the secrets that I should’a shared /
drowned then and there /
Albatross, albatross, which way to turn when we’re lost?”

Kaksi viimeistä kappaletta vievät jonnekin kauas tästä maailmasta. Burningin staattinen maalailu puhdistaa sielun nurkat liiasta liasta ja petaa tilannetta päätösteokselle End Come Too Soon, joka vie levyn loppuun niin tyynesti ja tyylikkäästi, että musiikin päätyttyä saattaa huomaamattaan istua hiljaa paikallaan monta minuuttia.

Smother on Wild Beastsin vaativin ja samalla paras albumi. Se ei aukea ihan heti, eikä se pakota tanssahtelemaan silmät kiinni yksin olohuoneessa niin kuin Two Dancers. Sitä ei voi kuunnella pyöräillessään tai uppomunia keittäessään.

94 Smother vaatii kuuntelijan huomion ennen kuin se paljastaa sisäisen maailmansa. Eikä sellaisia levyjä tule liian usein vastaan.

http://youtu.be/aSZhPNjMO6A

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress