White Denim – D

Downtown

Steve Terebecki, James Petralli, Austin Jenkins ja Josh Block – eikä, siis kelatkaa, heistä kenelläkään ole jalassaan valkoisia farkkuja!

Neljännellä levyllään White Denim lähtee purjehtimaan progen, psykedelian ja jazzin Bermudan kolmion ytimeen – ja palaa hengissä takaisin.

”I felt like I was a sea nymph on acid scaling a wall in the sunshine.”

Tämä Huippumalli haussa -sarjan amerikkalaispainoksessa kuulemani lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni. Austinilaiskvartetti White Denimin neljättä albumia D:tä kuunnellessani koin yhtyeden yhtyeen psykedeliassa uitetun indierockin ja mallikokelaan tunnelmoinnin välillä.

White Denim on koonnut D:lle yhtenäisen kokoelman taiten sävellettyjä rockkappaleita, joissa klassisesta rockista vaikutteita imenyt tuuhea riffittely yhdistyy ilmavaan psykedeelishenkiseen maalailuun. Albumin jippoisissa sovituksissa kuulee myös myös annoksen rehtiä progeilua.

Pitkäsoitolla yhtye etääntyy selkeästi kahden ensimmäisen levynsä raa’asta autotallirock-estetiikasta. Yhtyeen viime vuonna D:n työstämisen keskellä levyttämän ja internetissä ilmaiseksi julkaiseman Last Day of Summer -pitkäsoiton keveistä jazziin ja poppiin viittaavista sävyistä on edetty takaisin rockimpaan soundiin. Autotallisointia ei albumilla kuitenkaan kuulla.

Yksi syy otteen hienostumiseen lienee yhtyeen triosta kvartetiksi laajentanut kitaristi Austin Jenkins. Jenkins ja laulaja-kitaristi James Petralli muodostavat D:n soundin ytimen. Miehet päästelevät kitaroistaan juurevia riffejä, jazzahtavaa pyörittelyä ja helinäpurkauksia, jotka aikansa kuulijaa ilostutettuaan katoavat äänimassaan kuin ilotulitteet taivaalle.

D:n jazzinsekainen rock tuo mieleen Jeff Buckleyn Gracen ja sen vapaana vellovat kitaraosuudet, vaikka tunnelmiltaan julkaisut ovat kuin yö ja päivä.

Vaikka White Denim tapaa välttää kappaleissaan tavallisia poplaulujen kaavoja, on levyyn tarttuminen helppoa. Julkaisu on luonteeltaan kesäinen ja varsin huolettomasti rullaava.

Yhtyeen ilmaisu tuntuu kaiken kaikkiaan vaivattomalta sukkuloidessaan erilaisten tyylien välillä. Lainatakseni Jukka Tilsan jazz-aiheista sarjakuvatarinaa ulkomuistista: ”Soittajat syöttelevät toisilleen musiikillisia fütbolleja!” Homma toimii.

Suosikkikappaleikseni levyltä nousivat kakkosbiisi Burnishedin jatkeena käynnistyvä progeisa instrumentaalikieputus Back at the Farm ja lihaksikkaalla hard rock -kertosäkeellä siunattu Is and Is and Is.

Levyn keskelle sijoitettu sielukas Street Joy ja levyn päättävä, kuin vehnäntähkä huulessa soitettu folk-biisi Keys ovat rauhallisuudessaan hienoja hengähdystaukoja albumille, joka muutoin säntäilee paikasta toiseen kuin pikajuoksija modafiniilinousuissa.

Pystyn nimeämään suosikkikappaleeni levyltä helposti, mutta silti D:lle päätyneet kappaleet ovat keskenään tasalaatuisia. Varsinaista hittibiisiä levyltä ei löydy, mutta monta erittäin hienoa hetkeä. Levy on ilahduttavan monimuotoinen ja alle 40 minuutin mittaan kellottuvana tiivis kokoinaisuus, jonka kuuntelee mielellään useampaankin kertaan.

84 Pienten yksityiskohtien ja suurten koukkujen sävyttämä D on kesän hienoimpia julkaisuja. Se osoittaa White Denimin olevan poikkeuksellisen taitava rockyhtye, jolla on omaleimaisten rockbiisien kirjoittaminen hallussa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Burnished livenä Austinin The Ghost Roomissa.