Westbam – Götterstrasse

Maximilian Lenz – teknoutopioita maalaileva ja kokkelia nuuhkiva miljonääri.

Maximilian Lenz – teknoutopioita maalaileva ja kokkelia nuuhkiva miljonääri.

Saksalaisen rave-kulttuurin setämafiasta kajahtaa.

WestbamKansiSaksalainen aikakauslehti Der Spiegel kertoi taannoin, että tekno on musiikkina ja kulttuurina pitkälti ”passé”. Väite on hämmästyttävän virheellinen. Elektroninen musiikki kukoistaa paitsi kaupallisesti myös taiteellisesti ennennäkemättömällä tavalla.

Lähempänä totuutta olemme, jos ”tekno” on yhtä kuin saksalaisen rave-kulttuurin setämafia, josta elinvoimaisimpana on pysynyt kenties Frankfurtin maestro Sven Väth.

Legenda on kuitenkin legenda. Maximilian Lenz eli Westbam on sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos saksalaisen dj- ja teknokulttuurin synty 1980-luvun lopulla pitäisi tiivistää yhteen henkilöön, niin se olisi todennäköisesti Westbam.

1990-luvulla Westbamin masinoimat tapahtumat Love Parade ja Mayday turposivat kuin pullataikina. Ne tekivät Westbamista teknoutopioita maalailevan ja kokkelia nuuhkivan miljonäärin. Kuin viimeisenä kuolinkorahduksena 1990-luvun massahedonismille 21 ihmistä rusentui kuoliaaksi vuoden 2010 Love Paradessa.

Kenties tietystä auringonlaskun tunnelmasta johtuu se, että Westbamin uusi albumi tulee jokseenkin puun takaa. Vielä suurempi yllätys on se, että levy on hyvä. Paikoitellen todella hyvä.

Jos Daft Punk marssitti joukon merkkihenkilöitä tuoreelle albumilleen, niin Westbam tekee saman potenssiin kymmenen: solisteina ovat Kanye West, Iggy Pop, Psychedelic Fursin Richard Butler, Placebon Brian Molko, Lil Wayne, New Orderin Bernard Sumner ja muutama muu.

Mikä pompöösi viritys, ajattelin aluksi. Kuuntelu kuitenkin tyrmäsi ennakkoluulon. Nimekkäät hahmot eivät ole epätoivoinen markkinointitempaus tai osoitus Westbamin omien ideoiden ehtymisestä, vaan vierailijoiden ääniä käytetään tyylikkäästi. Ne ovat paljaita, karkeita, epävireisiä. Tulkinta on aitoa, ei vain ammattimaista.

Westbamin ohjelmoimat konetaustat ovat pelkistettyjä. Yksittäiset rakennuspalikat on kuitenkin taiten valittu. Kappaleiden dynaamiset vaihtelut ovat hienovaraisia, ja kenties juuri siksi niin vetäviä. Solistit pääsevät loistamaan, kun heitä ei hukuteta jättiläismäiseen äänikollaasiin. Inhimillinen ja koneellinen tukevat ihanteellisesti toisiaan.

Kohokohta tarjoillaan heti kättelyssä. Richard Butler vangitsee You Need The Drugs -kappaleessa täsmällisesti sen olotilan, joka vallitsee aivan liian pitkäksi venyneissä klubi-illoissa ja Berliinin harmaissa sunnuntai-iltapäivissä. Biisi tullee soimaan sekä puhtaan toteavana että sarkastisena huomiona lukemattomissa dj-seteissä tämän vuoden aikana.

Vakuuttavaa jälkeä tekevät myös Iggy Pop ja Bernard Sumner, molemmat luonteelleen ominaisissa kappaleissa Kuulaina soivat naissolistit keventävät maskuliinisesti junttaavaa kokonaisuutta oivallisesti. Pintapuolisiksi jäävät puolestaan Brian Molko ja Kanye West. Molkon tapauksessa ei innosta sen enempää maneerimainen laulusuoritus kuin Westbamin teatraalinen taustakaan. The Stranglersista tuttu Westbamin lapsuudenidoli Hugh Cornwell päättää vokalistivierailut vaisussa A Night To Remember -biisissä.

75 Götterstrasse on paikoin loistava, paikoin lattea. Uskomaton vierailijalista ei petä, vaikka aivan kaikki eivät paikkaansa löydäkään. Westbamin paluu, jos hän edes poissa olikaan, on kaikesta huolimatta merkittävä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!