Von Hertzen Brothers – Nine Lives

Universal

Von Hertzen, Von Hertzen ja Von Hertzen.

Von Hertzen, Von Hertzen ja Von Hertzen.

Tiikerit ovat kivoja.

VHBKansi”Von Hertzen Brothers on suomalainen kolmen veljeksen muodostama progressiivissävytteistä rockia soittava yhtye. Yhtyeen jäsenet ovat soittaneet monissa tunnetuissa suomalaisissa rock-yhtyeissä.”

Kiitos Wikipedia. Tästä lähdetään.

En ole koskaan ymmärtänyt juuri mitään progressiivissävytteisestä rockista enkä siten Von Hertzen Brothersistakaan. Mutta koska välillä pitää kuunnella musiikkia, josta ei ymmärrä mitään, niin päätin jo aikaisin talvella, että arvioin Nuorgamiin Von Hertzen Brothersin viidennen albumin – ihan vain koska se on mahdollista.

Nine Livesin kantta koristaa yhdeksän tiikerinpäätä. Yhdeksän ehkä nimenomaan siksi, koska tiikereitä on ollut yhdeksää eri lajia. Ne ovat siperiantiikeri, kiinantiikeri, balintiikeri, indokiinantiikeri, malakantiikeri, sumatrantiikeri, bengalintiikeri ja sitten kaksi sukupuuttoon kuollutta lajia, jaavantiikeri sekä kaspiantiikeri.

Tiikerit ovat kivoja. Kuka tai mikä kehtasi tappaa jaavantiikerit sukupuuttoon? Sen viimeisen tiikerin tai sen noin toiseksi viimeisen, jonka jälkeen jäljelle jäänyt oli tietämättään lajinsa viimeinen. Vailla minkäänlaista seuraa. Vailla toivoa huomisesta.

Aika karua jäädä viimeisenä maan päälle ilman, että on mitään yhteistä kenenkään kanssa.

Tiikeri sopii Nine Livesin kansikuvaeläimeksi loistavasti. Albumin ensitunnelma on hieman painostava ja silti jotenkin sympaattinen – aivan kuten tiikerikin. Upea, mutta vaarallinen eläin. Eläin, jota tekee mieli halata, mutta jonka tietää purevan käden irti.

Nine Lives on haastava ja polveileva albumi, mutta ei aivan sellainen järkäle kuin pelkäsin. En tietenkään hahmota, miksi useimpiin kappaleisiin on pitänyt ahdata niin hirveästi kitaroita, tai miksi ylipäätään kaikki musisointi pyörii kitarataiteilun ympärillä, mutta onneksi biiseistä suurin osa on kelpo sävellyksiä. Jopa kummasti jo nimellään Poets of the Fallista muistuttava Flowers and Rust, jonka ilmakitarointiin rohkaiseva kertosäe on varmasti kaikunut Radio Rockin taajuudella jo ainakin sata kertaa.

Puolivälin kaksikko Separate Forevers ja One May Never Know puhdistaa sielua kuin vaellus intialaisen vuoren rinteellä kohoavaan jylhään temppeliin. Upea World Without voisi pari minuuttia lyhyempänä olla vuoden parhaita kotimaisia poplauluja, mutta toisaalta progressiivissävytteiseen rockiin kai kuuluu tarkoituksellinen pophitin manaaminen pois ruumiista. Sääli, mutta annettakoon se anteeksi.

Ikävimmillään Von Hertzen Brothers on silloin, kun se haluaa väkisin rockata hyväntuulisesti. Esimerkiksi vaanivan kissaeläminen lailla hiipivän Prospect for Escapen jälkeen kuultava päätösraita Time and Summer on ankeiden vihellystensä myötä todellinen turhake, joka kuulostaa siltä kuin Muse olisi eksynyt Jukka Pojan kanssa autotalliin ja yrittäisi vimmatusti kitaroida tietään sieltä ulos.

En voi olla ajattelematta, miten kompakti albumi Nine Lives olisi, jos muutamat ylipitkät introt ja toistuessaan puuduttaviksi käyvät kitarasoolot saisi karsittua pois. Mutta silloin tämä bändi ei olisi Von Hertzen Brothers. Yhtye, jota en vieläkään täysin ymmärrä, mutta josta alan tavallaan pitää.

67 Jos annat salakavalasti kiehtovalle Nine Livesille pikkusormen, se kiittää kehräten ja saattaa viedä koko käden.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!