Vitun kova ääni – Se kuulee jotai äänii ku se kattelee tonne…

3rd Rail Music

OG Ikonen ja Liigalaiska kuulevat ääniä.

OG Ikonen ja Liigalaiska kuulevat ääniä.

Arttu Tolonen pohtii räpin ja live-soiton ristiriitaista suhdetta.

VKAaniKansiLive-soitannan ja räpin yhteiselo on asia, joka on mietityttänyt minua vahvasti sekä kuulijana että musiikin tekijänä jo vuosikymmenien ajan. Suhteeni siihen on ristiriitainen, ja tämä ristiriitaisuus koskee myös omia tekemisiäni.

Mitä lähempänä liikutaan puhtaan hiphopin muotokieltä, sitä vaikeammaksi homma käy. Näin Giant Robotin heterogeenisempi ja juuristaan etäännytetty ilmaisu toimi oikein hienosti ja Giant Räbätin levylläkin saavutettiin hienoja voittoja. Mutta ne parhaat hetket olivat niitä, joissa livesoittamisen, sämplejen ja editoinnin väliset rajat olivat jo aika vaikeasti määriteltävissä.

Jo valmiiksi vaikea suhde muuttuu todella kompleksiseksi, kun aletaan puhua keikoista. Kun joku sanoo, että ”oikeilla” soittimilla vedettynä räppikeikat olisivat jotenkin potentiaalisesti kovempia tai saisivat luotua jotenkin ekstaattisemman ilmapiirin, karvani nousevat pystyyn. Kaanonsetien höpinää. Läppäri ja MPC ovat soittimia siinä missä mitkä tahansa muutkin, ja joskus ne ovat tarkoitukseen sopivampia. Joskus kielisoittajat sun muut peelot vaan sotkevat paikkoja.

Huolimatta siitä, että räppi ei välttämättä soittimia tarvitse eivätkä soittimet räppiä, yhdistelmässä on joku potentiaali, johon tulee aina palattua. Ja niitä hienoja hetkiä on livesoitannassakin ihan tarpeeksi. Jotenkin ne pettymykset ovat kuitenkin aina maistuneet erityisen karvailta tässä kontekstissa.

Olen nyt elänyt tämän Vitun kova ääni -levyn kanssa aika helvetin monta kuukautta ja antanut sen muhia omissa neurooseissani ja muistoissani niistä hetkistä, jolloin ei tullut annettua ihan kaikkea; kun ei vaan saanut järkättyä tarpeeksi monia treenejä ja ajatteli, että asenteella (ja Jallulla) saa senkin sitten klaarattua. Ei aina saanut.

Viime aikoina Suomessa julkaistuista levyistä, joilla yhdistellään räppiä ja bändisoittoa, tämä on paras. Tällä levyllä on harha-askelia ja haksahduksia, mutta ymmärrän niistä jokaisen. Muutaman niistä harha-askelista olen ottanut itsekin. Tällä levyllä on myös upeita onnistumisen hetkiä, joista jotkut ovat sellaisia joihin ei ole omissa jutuissa ei kollektiivi ole uskaltanut lähteä. Tällä levyllä kuulee tämän saran suomalaista ja kansainvälistä historiaa aika kattavasti. Mieleen tulevat aika ajoin esimerkiksi Rage Against The Machine, Giant Robot, Asa ja Tulenkantajat, mutta kyllä Vitun kovalla äänellä on selkeä oma soundi.

Sen soundin selkärangan muodostavat rumpali Lassi Ylönen ja basisti Olli Puolakka, jotka soittavat tarpeeksi eleettömästi. Välillä tulee olo, että Tomi Kososen kosketinsoittimet ja Tero Holopaisen kitarat voisivat sekoilla hiukan enemmänkin. Pohja kuitenkin pitäisi.

Kakkosnelosfunkkaamisen lisäksi orkesteri kykenee todella luontevaan rauhalliseen soitantaan. Pink Floyd tulee hetkittäin mieleen. Se tulee mieleen myös tunnelmasta toiseen lipuvissa hienoissa siirtymissä, kuten Tauotta tauol -biisin muuttuessa kappaleeksi Vääjäämättä. Viimeksi mainittu on todella elokuvallinen trippi ja ehkä levyn huippukohta. Sen kaari on upea. Tässä on juuri sitä soittamisen meininkiä, jonka takia itsekin palaa tälle tontille kerta toisensa jälkeen. Sen nautinnon aistii jokaisen soittajan osista. Bonusraita on piilotettu samaan viimeiseen indeksiin. Nimetön dubi on myös yksi levyn huippukohtia.

Kohtaan ongelmia levyn suhteen juuri niissä kohdissa, jotka ovat olleet vaikeimpia oman soittamisen kohdalla. Rokkaaminen on räppikeikkojen kohdalla tuntunut aina ongelmalliselta. Rokkaaminen sellaisena kuin se ymmärretään jonkinlaisessa pentatonisessa rock-jatkumossa. Siinä on tullut aina sellainen tunne, että joku juttu jää saavuttamatta. Se keksipurkki oli vielä ylemmällä hyllyllä. Niin myös tässä. Saa mitä saa on levyn heikoin esitys. Reippaammista paloista Ulottuvuuksista viis on kyllä todella vahva, mutta siinä ei taas koeteta ”rokata”.

Nautin myös kovasti – varsinkin lyyrisesti – levyn virtaan ripotelluista abstrakteista hetkistä, kuten alkusoitoista kappaleille Kuuroi ja Sienestä sekä levyn käyntiin polkaisevasta Se kuulee jotain äänii -kappaleesta. Niihin hiipii jostain pikkaisen Kirsi Kunnasta. Varsinkin Sienestä alkusoittoon.

Lyyrisesti levy on leikkisämmän sorttinen, enemmän sisäavaruudessa seikkailua kuin uhoa, ja puhaltaa välillä hienosti eloa kuluneisiin aiheisiin, kuten sadepäivänä tapahtuvaan, toimettomuuden inspiroimaan kirjoitteluun.

Bertrand Russell ylisti toimettomuutta. Niin tekee myös Kuuroi. Tämä seiniin tuijottelu on monella tasolla läsnä läpi levyn. Siksi Liigalaiska ja OG Ikonen ovat kokonaisuudessa miehiä paikallaan; sopivan jämäköitä vokalisteja, jotka eivät pelästy tai häkelly bändin vanutetuimpiakaan hetkiä ja joiden sanojen pyörittely ei karkaa käsistä, vaikka välillä on vaikea pysyä kärryillä siitä mistä puhutaan, kun ajatukset on kuin tuhka tuulelle siis suurelle alueelle levinneitä hiukkasii, piuhat kii, niin mones paikas tuskin muistaa niit kukaan.

Silloin voi vain nauttia äänestä perkussiosoittimena.

78 Viime aikoina Suomessa julkaistuista levyistä, joilla yhdistellään räppiä ja bändisoittoa, tämä on paras. Tässä on monta harha-askelta ja haksahdusta, mutta ymmärrän niistä jokaisen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!