Viimeiset ajatukset koskien Bob Dylanin omakuvaa ja sen retusoitua versiota

Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Bob Dylan, siis.

Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Bob Dylan, siis.

Ei ole sattumaa, että vasta julkaistu, Bob Dylanin uran oudointa vaihetta kronikoiva Another Self Portrait: The Bootleg Series vol. 10 (1967–1971) päättyy demoon kappaleesta When I Paint My Masterpiece.

Outua siksi, että tässä tämä urakka on, omakuva ja sen luonnokset, viimeistä piirtoa myöten konservaattorin puhdistamana ja uusimana.

Ei sattumaa, sillä sen sijainnilla halutaan sanoa jotain.

Maalaus, mikä maalaus? No se omakuva, jonka juuri näit, tollo. Onko täällä muka muita maalauksia?

Kappaleen sijoittaminen loppuun on tahallinen epilogi, piste jossa katsomme suolapatsaana taaksepäin ja huomaamme, että pakomatka olikin merkittävä juuri sen takia, että se sijoitti meidät kontekstiin ja suhteeseen sen kanssa mitä pakenimme, mieluummin kuin sen kanssa mitä kohti pyrimme.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pako Sodomasta ja Gomorrasta

Vuosina 1967–1970 Dylan pakeni itseään. Tai paremminkin: pakeni itseään pakenemassa itseään.

On tavallaan merkityksetöntä tapahtuiko se maailman tunnetuin moottoripyöräonnettomuus todella vai ei, sillä vuoden 1965 Euroopan-kiertueen jälkeen Dylan oli lopussa. Amfetamiinin ja beaujolais’n avulla aikaan saatu psykedeelinen, garagerockilla tuhrittu folk oli ammennettu tyhjiin ja umpikujassa, ja mestari itse oli palamassa kuin proverbiaalinen kynttilä: molemmista päistä. Tietenkin kaikki tämä niin, että yleisö buuasi bändin lavalta joka ilta.

Neljä vuotta myöhemmin John Cohenin ikonisista kuvista (deluxe-version mukana seuraava kirja Time Passes Slowly koostuu pitkälti näistä) katsoo onnellinen ja terveen näköinen nuori mies, joka on täysin tasapainossa häntä ympäröivän keväisen maalaismaiseman kanssa. Hänellä on perhe, lapsia, koiria ja kanoja, ja julkisuuden kirot tuntuvat olevan kaukana.

Jotain merkittävää on tapahtunut tuon neljän vuoden aikana.

Rockin kaanoniin kuuluu tarina siitä miten Dylan löysi The Bandin säestyksellä, Woodstockin pastoraalisessa paratiisissa ja bänditalo Big Pinkin kellarissa sen suonen, joka virtaa alkuvoimaisimman amerikkalaisen musiikin laskimoissa: countryn, bluesin ja folkin vanhat haamut ja riivaajat.

Paskat se mitään löysi.

Todellisuudessa maalaiskylän tylsyyteen kyllästyneet ja tien päällä kasvaneet muusikot tappoivat dullapäissään aikaa soitellen mitä ikinä sattuivat muistamaan. Ikiaikaisen kansanmusiikin lisäksi sessioissa kuultiin rockin klassikoita, pieruvitsejä ja standardeja. Jos et ole kuullut See You Later Alligator -väännöstä See You Later, Allen Ginsberg, suosittelen tutustumaan. Alkaa Big Pinkin todellinen henki hahmottua.

Väärät profeetat

Rock-kritiikin patriarkka ja grand old man Greil Marcus on tehnyt itselleen uraa muun muassa selittämällä Big Pinkin äänitysten syvempiä merkityksiä (Invisible Republic: Bob Dylan’s Basement Tapes). Vaikka Marcuksen teorioilla on ansionsa, on niissä loppupeleissä kyse jonkinlaisesta omien jälkien peittelystä.

Marcus on se albatrossi, joka Self Portraitin yhteydessä aina mainitaan. Hänen Rolling Stonessa julkaistu arvionsa (jota ei muuten ole Rolling Stonen nettisivuilla luettavissa) alkaa kuuluisasti sanoin ”what is this shit?” Tuohon kysymykseen Marcus on pyrkinyt siitä asti vastamaan.

Ja vastaa yhä. Viimeisimmän laitoksen kansiteksteissä sama omasta äänestään hurmioitunut mussutus jatkuu. Vieläkään Marcus ei ymmärrä Self Portraitia ja sen todellista merkitystä, vaan fiilistelee ja taustoittaa obskuureja folk-klassikoita ja niiden vaihtoehtoisia versioita, eikä kuuntele avainraitoja. Aivan kuin hän kävisi small talkia verhoista ja tapeteista, vaikka huoneen keskellä seisoo elefantti.

Onko folkin ylipapin hermoromahdukselta vaikuttuvan levyn kohdalla mitään homeisempaa ja väsyneempää näkökulmaa kuin hinkata loputtomiin folk-kappaleiden etymologioita ja sitä kautta sanoa että ”onhan tää nyt ihan paska, mutta oli täällä demojen tasolla jotain ihan hienoa”? Onko mitään laiskempaa kuin kätevästi unohtaa ne huonosti kuvaan istuvat Paul Simon– ja Gordon Lightfoot -coverit? Vaatii rohkeutta myöntää, ettei Pretty Saro ole yhtään sen tärkeämpi (tai kauniimpi) kuin cover Gordon Lightfootin Early Morning Rainista (Dylanin poikkeuksellisen tunteellinen laulusuoritus!), eikä Belle Isle kerro Dylanista yhtä paljon kuin I Forgot More Than You’ll Ever Know.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Herranjumala, jo kappaleen nimi sanoo sen! ”Olen unohtanut enemmän kuin sinä saat koskaan tietää, hyvä Greil”, Bob laulaa kultaisella ja sametinpehmeällä äänellä kiikkutuolista villatakki päällä ja piippu käsissään.

Tuo kappale on niin erilainen, että ilmeisenä provokaationa tekisi mieli julistaa se Dylanin levytetyn tuotannon tärkeimmäksi. Se nollaa kaiken, rikkoo kaikki mittarit, saa sinut epäilemään kaikkea mitä olet kuullut aiemmin. Vanha harlekiini ei pelkästään vedä sillä mattoja kaikkien alta, vaan saa sinut vakuuttuneeksi siitä, ettei mitään mattoja edes ollutkaan.

Ensimmäiset asiat, jotka Greilin ja sinun, epäuskoinen lukija, tulee myöntää, ovat: a) kappale ei ole vitsi, b) Dylan on tosissaan ja c) se ei itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta.

Dylanin laulusuoritus on nimittäin huikea. Siinä on kontrolloitua ja pidäteltyä emootiota, vuoripuron kirkkautta ja raikkautta. Tässä laulaa mies, joka on pienen ikänsä kuunnellut kaikkein taitavimpia country-laulajia ja näyttää nyt missä se oman virran lähde on. Tässä suorituksessa ei ole niinkään Hankia kuin George Jonesia ja Conway Twittyä. Samettista ja niin lähellä totaalista murtumista kuin vain voi olla.

”A picture of me without you”, laulaa George Jones. Lisää kuvia, omakuvia, välähdyksiä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rikottu peili

Uuden boksin deluxe-version hienoin veto saattaa kuitenkin olla se, että mukaan on laitettu alkuperäinen Self Portrait (ilmeisesti kuitenkin remasteroituna, sillä levyyn on painettu hysteerisen hauska lause ”originally produced by Bob Johnstone”). Demojen ja Isle of Wightin jälkeen suosittelenkin heittämään levyn soittimeen ja kuuntelemaan ennakkoluulottomasti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Self Portrait on tärkeä, koska se rikkoo peilin, iskee siihen päättäväisesti nyrkillä. Sirpaleet heijastavat erilaisia Dylaneita, unohdettuja ja väärinymmärrettyjä, pehmeä-äänisiä ja ikivanhoja, siirappisten jousten hukuttamia ja arkaaisen alastomia.

Kuten alkuperäisillä, Big Pinkin kellareissa äänitetyillä Basement Tapeseilla, on Self Portraitin ikiaikaisten klassikoiden väliin ripoteltu aikalaismateriaalia ja yllättäviä covereita. Lightfoot tai Paul Simon (jonka The Boxerin Dylan kääntää nurinkurin, laulaen harmoniaa itsensä kanssa kuin piru yhdellä olkapäällä ja enkeli toisella) ovat elintärkeä osa omakuvaa juuri siitä syystä, että he ovat hiilipaperikopioita alkuperäisestä, akustista kitaraa rämpyttävästä runopojasta, ”uusia Dylaneja” kumpainenkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Myös Dylan on uusi Dylan, tietenkin.

Coveroidessaan itseään (siitähän tässä on kysymys, hei) rakkaan The Bandin kanssa Isle of Wightin keikalla hän unohtaa (I forgot more than you’ll ever know, anyone?) suurimman hittinsä Like a Rolling Stonen kertosäkeen ja julkaisee sen osana omakuvaansa. Jos sanakirjassa on ammatillisen itsemurhan kohdalla kuva, niin se on tämä.

Entäs ne originaalit sitten? ”All the tired horses in the sun / how am I supposed to get any riding done”, laulaa naiskuoro levyn ensimmäisillä sekunneilla. Pian vasemmasta kanavasta liittyy mukaan akustinen kitara, ensin sointuja läpi soittaen, sitten rytmiin kevyesti mukaan lähtien. Pian näiden päälle kaadetaan niin siirappinen jousisektio, että tekee mieli nauraa.

Naiskuoro toistaa samaa lauseparia, kitara alkaa kyllästyneenä naputella kuviota pitääkseen mielenkiintoaan yllä (Onko tämä Dylan? Kuulostaa kyllä Bobilta? Jos on, sekin tukee tätä luentaa: artistin ”ääni” ei ole se tuttu narina, vaan laiskasti kulunutta sointukiertoa läpi käyvä kitara…), jousetkin varioivat lähestymistapaa, käyvät läpi samaa kuviota kuin paikallaan polkien.

Kuuntele tarkemmin, yritä ymmärtää. Jutun juju on siinä, että ”riding” lausutaan samalla tavalla kuin ”writing”, jolloin lause alkaa muuttaa muotoaan. “All the tired horses in the sun / how am I supposed to get any writing done”, kysyy väsynyt lauluntekijä, toistellen samaa staattista mantraa pääsemättä eteen tai taakse.

Writer’s block. Tyhjän paperin kammo. Ei tätä edes peitellä, vaan Dylan laittaa sen levyn kärkeen, eräänlaisena introna siihen mitä on tuleva.

Tai vielä pa(r/h)empaa, ei edes laula sitä itse, vaan pistää naiskuoron laulamaan. Ja kuorruttaa kuoron järjettömillä jousisovituksilla.

Miksi? Mikä on jousien merkitys? Niiden suhde tuohon yhden virkkeen mantraan on niin järjetön ja suhteeton, että ne tuovat mieleen ne schmaltziset päällekkäisäänitykset, joita MGM samoihin aikoihin liimaili Hank Williamsin laatikoista lyötyneiden demojen päälle ja julkaisi häpeilemättömästi.

Kootaanpas kasaan. Meillä on kirjoituskammosta kärsivä artisti, jonka vähäisimmän viheltelyn levy-yhtiö on halukas julkaisemaan tupla-lp:nä ja jousisovituksilla varustettuna. Ironinen omakuva alkaa hahmottua.

Ei tämä ole niin vaikeaa, hei.

Sitten on nämä instrumentaalit: Wigwam ja Woogie Boogie. Ensimmäisellä sentään kuuluu Dylanin ääni hyräilemässä melodiaa, mutta ei edelleenkään sanoja (eli sama valkoisen paperin kammo täälläkin). Ja tämä oli sentään levyn single!

Boogie Woogie taas naurattaa, sillä se on kuva studiosta, jossa Bob on jo luovuttanut, häipynyt, häivytetty. Sessiomuusikot viihdyttävät itseään jammailemalla (sanan hirveimmissä merkityksissä) niin idioottimaista peruskuviota, että melkein itkettää. Minuutti kahdenkymmenen kohdalla mukaan tuleva itsekritiikitön saksofonisoolo on kuorrutus kakun päällä. Repeän sen alkaessa aina täysin.

Ja mikä on viimeinen punchline? Tuokin kappale on merkitty Dylanin säveltämäksi. Bob!

Takaisin kotiin johtavat leivänmurut

Tutun kliseen mukaan coverit kertovat artistista enemmän kuin he haluaisivat itsestään paljastaa. On covereita, jotka kuulostavat artistilta enemmän kuin artisti itse, kuten tämän Eric Andersenin hieno kappale, joka voisi olla priimaa folk-kauden Dylania.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Huono cover-valinta voi lässäyttää koko esityksen. Muistan, kun The Gaslight Anthem alkoi ’59 Sound -kiertueella soittaa Pearl Jamin State of Love & Trustia. Yleisö näytti siltä kuin joku olisi pieraissut liian pienessä tilassa. Se ei vain sopinut artistin imagoon tai siihen sanitisoituun ja stailattuun punk-identiteettiin, jota luulimme yhtyeen edustavan.

Sama Self Portraitin coverien kanssa. Ne ovat niin mauttomia ja typeriä, että niiden täytyy olla aitoja. Artisti ei ole valinnut niitä siksi, että ne sopisivat hänen oman materiaalinsa rinnalle, vaan siksi, että pitää niistä.

Alkuperäisellä Self Portraitilla Bobin mykkien vuosien suurinta hittiä, Manfred Mannin coveroimaa ja listojen kärkeen viemää Mighty Quinnia (Dylan coveroi toisen artistin versiota Dylanin biisistä) seuraa levyn hätkähdyttävin hetki, country-lauluntekijämestari Boudleaux Bryantin Gene Watsonille kirjoittama Why Do You Always Try to Make Me Over, jonka viimeinen säkeistö kannattaa lainata.

”You’re tryin’ to reshape me in a mold, love
In the image of someone you used to know
I won’t be a-standin’ for an old love
Take me as I am or let me go
Just take me as I am or let me go”

“Ota minut sellaisena kuin olen, tai anna minun jatkaa matkaani”. Siinähän se on, Self Portrait pähkinänkuoressa.

Otto #2: Omakuvan alla oleva toinen omakuva

Another Self Portrait laajentaa kontekstia ja syventää näkökulmia, mutta tiettyä perusasiaa se ei muuta, eikä pysty muuttamaan. Vihdoin kymmenennellä Bootleg Seriesin osalla Columbian ja Sonyn sokeat kanat onnistuvat löytämään jyvän, joka on se, että sekä alkuperäinen levy että sen kohtalotoveri, Isle of Wightin ”paluukonsertti” vuodelta 1970, julkaistaan osana suurta kokonaisuutta. Ja näiden akustisten demojen rinnalla niiden merkitys kasvaa.

Kun näkee, että Dylan olisi aivan hyvin voinut julkaista kaksi levyllistä taitavia ja loppujen lopuksi tylsiä folk-covereita, alkaa huterien aikalais-coverien julkaiseminen todella kiinnostaa. Sama Isle of Wightin kanssa. Keikkahan on mitä mainioin! On huikeaa kuulla The Bandin soittavan John Wesley Hardingin kappaleilla, jotka säännöstään ovat parempia kuin aneemiset, juostenkustut studioversiot. Vanha sotaratsu Highway 61 Revisited on energiassaan suorastaan korskea ja anarkistinen. Parempi kuin studiolevyllä, tekee melkein mieli sanoa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kenties merkittävin oivallus on kuitenkin neljännellä levyllä mukana seuraava Self Portrait itse, kaikessa siirappisuudessaan. Tässä kontekstissa kuunneltuna se osoittaa, ettei studiossa ole mikään folkin ylipappi, vaan nuoruudessaan Elvistä, Roy Orbisonia ja rhythm’n’bluesia fanittanut poppari. Self Portraitilla laulaa – ja todella laulaa – se oikea Bob Dylan.

Kenties äänessä on Robert Zimmerman, se nuori poika joka nousi hiukset tötteröllä teini-ikäisenä lavalle ensimmäisen bändinsä Golden Chordsin kanssa coveroimaan Elvistä. Poika, joka halusi olla Roy Orbison ennen kuin halusi olla Woody Guthrie.

Tai kenties se Bob Dylan, joka yritti paeta annus mirabiliksensa julkisuutta ja sekakäyttöä tyhjille sivuille, romaaniin josta tuli Sapphon fragmentteja muistuttava ruumiinavaus hermoromahduksesta. Se Bob, joka ymmärsi oman tilanteensa ja kirjoitti sen paperille, kaiversi marmoriseen hautakiveensä näillä sanoilla:

”Here lies Bob Dylan
demolished by Viennesse politeness
which will now claim to have invented him
the cool people can
now write Fugues about him
& Cupid can now kick over his kerosene lamp
boy Dylan – killed by a discarded Oedipus
who turned
around
to investigate a ghost
& discovered that
the ghost too
was more than one person”
(Bob Dylan: Tarantula. Simon & Schuster. S. 120.)

Self Portrait on Dylanin doriangraynmuotokuva, toki sillä erotuksella, että ullakolla säilytettävä muotokuva ei rapistu, vaan uurteet ja eletty elämä näkyvät sen Bob Dylanin kasvoilla, jonka me kaikki näemme keskuudessamme.

Jos Another Self Portrait jotain tekee, niin vahvistaa sen, että alkuperäinen todella oli omakuva. Sen ainoa kauneusviehe oli, ettei kuva vain näyttänyt siltä miltä Dylanin haluttiin näyttävän.

Ironista sikäli, että Another Self Portrait oli omalla mielipuolisella tavallaan se mestariteos, jonka maalaamisesta Dylan tämän uuden laitoksen viimeisellä raidalla haaveilee. Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Rehellinen kuva Bob Dylanista uuden vuosikymmenem alussa.

Se on mestariteos, jonka hän tiesi vielä joskus saavansa valmiiksi maalattuaan sen jo vuonna 1970. Ja tässä se on, viimeinkin viimeisteltynä.