Viikate – Petäjäveräjät

Ranka Recordings

Viikate niittää yhtä tehokkaasti kuin aina ennenkin.

Yhdeksäs muottiin valettu levyllinen kymenlaaksolaista “kivi-iskelmää”.

Pohjanmaalaistaustainen ystäväni kertoi kerran humalassa tarinan kotipaikkakunnaltaan. Kylänmiehiä oli istunut pirtin pöydän ääressä juomassa Koskenkorvaa. Jostain syystä yksi äijistä oli joutunut muiden ivan kohteeksi: väheksyvät lausunnot ja suoranainen vittuilu virtasivat keskeytymättä. Lopulta miesparalle todettiin jo suoraan tämän olevan niin turha ihminen, että sietäisi mennä hirteen.

Hieman myöhemmin ryyppyseurue havahtui siihen, ettei pilkan esinettä ollut hetkeen näkynyt. Pahan aavistuksen lyömänä joku tajusi mennä katsomaan autotallista, josta mies löytyikin katosta roikkumassa.

Tästä kertomuksesta tuli minulle etsimättä mieleen Viikate-yhtyeen aitoa synkkyyttä ja, eh, hirtehistä huumoria sekoittava maailma. Vokalisti Kaarle Viikate taisi kerran todeta toimittajalle, joka tiedusteli, oliko kyse huumorimusiikista: “Nyt kun lähdet, niin vielä ehdit.”

Siinäpä se ristiriita onkin. Nämä kymenlaaksolaiset ovat samaan aikaan johdonmukaisen ryppyotsaisia ja täysin tietoisia toimintansa koomisista aspekteista. Viikate on juuri se aidosti hyytävästä ihmiskohtalosta kerrottu tarina, joka riittävän ajassa ja paikassa etäännyttämisen jälkeen ja nasevasti tiivistettynä muuttuu baarinpöydän hersyvimmäksi anekdootiksi.

Siksi yhtye pystyykin täysin luontevasti seikkailemaan kaikenlaisessa suomalaisessa populaarikulttuurissa ja kansanperinteessä Kalevalasta Speden hiekkakuoppalänkkäreihin ja 1980-luvun sketsisarjoihin. Viikate on Suomen Ramones, se suodattaa omasta kulttuurisesta taustastaan sarjakuvamaailman, jossa suunnistetaan ikonien ja meemien johdattamana.

Mutta vitsibändi se ei ole, koska se kaksivalottaa loputtomat intertekstit ja kliseissä kylpemisen aidolla, lähes uskonnollisen hartaalla kunnioituksella. Viikate ottaa hatun päästä sisään tullessaan, kättelee kaikki, ei sano juuri mitään, poistuu jäyhästi nyökäten ja jättää miettimään, oliko kyse sittenkään pelkästä roolin vetämisestä.

Musiikillisesti se on tietenkin veisannut lähinnä yhtä virttä siitä asti, kun hioi sen täydellisyyteen Kaajärven rannat -levyn (2002) paikkeilla. Kaarle Viikate on kuitenkin marinoitunut riittävästi iskelmässä kehittääkseen taitavan vaiston kohtalokkaille melodioille. Hänen sävyttömällä äänellään laulettuna ja metallilla terästettyjen rautalankakitaroiden säestämänä ne synnyttävät välittömästi tunnistettavan soundin, joka on osoittautunut yllättävän kestäväksikin.

Viikate on tuntunut huomattavasti moniulotteisemmalta, arvoituksellisemmalta ja kuunneltavammalta yhtyeeltä kuin kilpailijansa suomenkielisen raskaan rockin kentällä. Se on pystynyt asettumaan kaiken maailman kotiteollisuuksien banaalin nakkikioskipopulismin yläpuolelle, mitä on tietysti helpottanut kriittisempi asenne julkisuuteen.

Viikatteellakin on parempia ja huonompia albumeita. Klassikkobiisejä solkenaan tykittävä Surut pois ja kukka rintaan (2003) ja onnistuneesti hieman eeppisempiin ja entistä synkempiin maisemiin laventanut Kuu kaakon yllä (2009) ovat parhaat. Petäjäveräjät ilmestyy normaalia pidemmän tauon jälkeen, mutta ei nouse ihan eturintamaan. Se on yhdeksän biisin ja kolmen vartin verran aivan mallikasta Viikate-musiikkia.

Tuttu kaihoisa rautalankamelodia ja sen taustalle tärähtävä raskas riffi avaavat pelin, ja apea kulkuriviisu Tähdet varjelkoon ottaa itsevarmasti paikkansa ykkösraitana. Sitä seuraavat ripeämmät Se on kivi-iskelmää ja Sysiässä, jotka käsittelevät suomalaisen miehen myyttisiä paheita, autolla kaahailemista humalassa sekä oman talon ja kaiken muunkin pelaamista.

Kaarlen sanoitustyyli tekee näistä sinänsä inhottavista asioista runollisen kohtalonomaisia. Miehellä on korvaa mieleenpainuville fraaseille, vaikka hän ei olekaan koskaan onnistunut opettelemaan aivan täydelliseksi hiottua vanhahtavaa iskelmäsuomea: aina sieltä jokunen puutteellinen riimi tai oudosti töksähtävä ilmaus löytyy.

Huono elämä tuntuu muutenkin Petäjäveräjien keskeiseltä teemalta, jos kohta Viikate on käsitellyt aihetta runsain mitoin aiemminkin. Näissä lauluissa ajellaan laveaa tietä kädet irti ohjaksista ja tiedetään varsin hyvin, mihin se meno päättyy. Kaitselmuksessa sentään rohjetaan toivoa, että kotiinkin voisi vielä palata. Jossain pilkahtelee Kaarlelle melko epätyypillistä rakkausaihelmaa, toisaalla taas nimenomaan rakkaan pettäminen lisätään syntilistaan. Tekojen ja tekemättä jättämisten puiminen tuo kyllä mieleen myös Jouni Hynysen tavan valittaa päässään ihan omien virheiden seurauksena soivista kuolinkelloista, mutta kenties Kaarlen romanttisempi kuvasto ja musiikin suurempi melodisuus saavat Petäjäveräjät tuntumaan muultakin kuin itsesääliltä.

Levy päättyy kahteen pitkään biisiin. Työmies kertoo joukosta erottuvan ja aikojemme allegorialta tuntuvan tarinan työttömänä kituvasta miehestä, joka saa rajan yli siirryttyään lopultakin duunia häntä sortaneiden herrojen kiduttajana. Yhteiskunnallista Viikatetta ei olekaan kovin tiuhaan kuultu. Albumin kirkkaimmaksi kruunuksi nousee kuitenkin seitsenminuuttinen Taivas kielletty, joka onnistuu rakentelemaan peruspalikoista niin ylevästi kehitellyn eepoksen, että sille vetää vertoja vain edellisen Kuu kaakon yllä -levyn maaginen nimibiisi.

Pieni huomautus on annettava albumin julkaisuajankohdasta. Yleensä Viikate ei ole tavannut tuupata täyspitkiä pihalle näinä linnunlaulun ja sulavan lumen viikkoina, eikä se tunnu hyvältä idealta nytkään. Viikate sopii syksyyn ja sydäntalveen. Nyt arvostelun kirjoitettuani taidankin säilöä levyn puoleksi vuodeksi hyllystön uumeniin.

64 Kaikki Viikatteen vannoutuneet ystävät tulevat varmasti nauttimaan Petäjäveräjistä; yhtä varmasti tällä levyllä ei voiteta skeptikkoja bändin puolelle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!