Vesku Loiri & Rag Paananen – Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus

Satsanga / Sony Music

Loiri ja Paananen, pissakakan ja avantgarden asialla.

Uuno Turhapuro goes avantgarde.

Tätä kirjoittaessani taustalla kohelsi Uuno Epsanjassa. Sen jälkeen eksyin Youtubeen toteamaan Niin hyvää puuta -kappaleen hämmentävän meemiarvon. Ja sitten on tämä kolmas Vesku vuosikymmenten takaa: akrobaattinen avantgardisti, joka tulkitsee jatsiprogen keinoin Matti Rag Paanasen kirjoittaman meriaiheisen musiikkisadun.
Aikana, jolloin vanhemmilla on pakottava tarve olla lastensa kavereita ja trendikkyydessä heidän veroisiaan, voisi kirjoittaa paljonkin lastenmusiikin roolista tämän maailmankuvan synnyssä. Siinä ainakin Ipanapa-hankkeilla sun muilla Visulahden mainoksesta revityillä Hevisauruksilla on ollut oma laskelmoiva roolinsa.

Vaan mitäpä tässä jeesustelemaan, osattiin sitä 1970-luvullakin tehdä ”lastenmusiikkia, jota myös aikuiset voivat kuunnella”. Kuten tämä, syksyllä uudellen julkaistu kertomus kotoaan karkaavasta Ynjevi-pojasta vuodelta 1974. En kuitenkaan ole sosiaalipsykologi saati kasvatustieteilijä, joten tyydyn arvioimaan levyä 2010-luvun popnörtin näkökulmasta.

Uskonkin levyn nähneen uuden tulemisensa juuri kaltaisteni kiinnostuksen takia, samoin kuin viime talvena julkaistun, tyylitietoisilta musadiggareilta innostuneen vastaanoton saaneen, kohutun ”pilvilevyn” 4+20:n uusintapainoksen. Kohderyhmänä täten tuskin ovat 2010-luvun lapset saati siihen koko kansan niin-hyvää-puuta-Veskuun ihastuneet syvät rivit.

Toisaalta se, että levyn on julkaissut Sony eikä esimerkiksi retrojulkaisuistaan tunnettu Rocket Recordsin sijaan, kertoo isompien lafkojen heränneestä innosta myydä vanhojen suomalaislevyjen uusintajulkaisuja myös Ideaparkista levynsä hankkiville. Sen sekä 4+20 että Ynjevi ansaitsevatkin.

Hankkeen päänerona hääri Rag Paananen, jonka päästä levyn teema on peräisin. Tarina on kerrottu niin kuin kuin se olisi alakouluikäisen kynästä: vastaan tulee hirmunoidan ja jättiläishyttysen kaltaisia kammotuksia, ja välillä noustaan maihin Suklaamantereella.
Näin kouluun-Ouluun-tyyppiset riimitkin kuulostavat kömpelön sijaan sympaattiselta. Lisää pikkupoikahuumoria tuovat Tissikaarteen tyyppiset paikannimet ynnä muut pissakakka-jutut, joita tosin viljellään häveliään säästeliäästi. Nekin pystyy sietämään kertojaperspektiiviin eläytymällä.

Paanasen historia sinfoniasäveltäjänä on huomattavissa kimuranteissa ja polveilevissa, mutta narratiivisuutta palvelevissa sävellyksissä. Paanasella riittää melodioita, joiden suhteen hänelle on kaikeksi onneksi suotu oiva taju. Rönsyilevän leikkisät kappaleet soljuvat pakottomasti eteenpäin, vahvasti tarinan käänteitä mukaillen.

Kaiken lisäksi läsnä on muiltakin Loirin 1970-luvun tuotoksilta tuttu, ainutlaatuisen lämmin ja kodikas jazz-soundimaailma, joka onkin ehkä hienoimpia mitä suomalaisen pop-musiikin saralla on nauhalle vangittu.

Ilpo Saastamoisen kitaran wah-wah taas soi kuin Uuno-soundtrackeilla. Legendojen kokoontumisajoja vahvistavat vielä rummuissa Upi Sorvali ja puhaltimissa Seppo Paroni Paakkunainen. Sooloilua ja pitkiä instrumentaalikaaria siis riittää, mutta ne pysyvät hyvin kasassa. Jokainen ääni tuntuu oikeasti sanovan jotain, tarinaa eteenpäin vieden.

Vaikka Loirille jää levyllä bardin rooli, se sopii koko uransa ajan vakavan taiteen ja lapsenomaisen kohelluksen välillä akrobatiseeranneelle yhden miehen taideinstituutiolle kuin merirosvokapteenin kotsa päähän. Teatraalinen olemus dominoi kaikessa veskumaisuudessaan, joten tulkinta on massivisen heittäytyvää.

Kun hän kertoo Ynjevin pelastavasta sukelluskalaveneestä, kuulostaa se lapsekkaassa itsevarmuudessaan kuin miltäkin ala-asteen koulunäytelmältä.

Levyn yhtenäisyydestä kertoo, että yhden kappaleen nostaminen toisen yläpuolelle on kuin repisi kirjasta sivuja. Ja ottaen huomioon rivakat tempon- ja dynamiikanvaihtelut, on lopputulos lähinnä operettimaista musiikkiteatteria. Sinappikäärmeiden sodan nopea lattarikomppi tuo häivähdyksen suoraviivaisuutta, mutta sukeltaa sekin loputtomalta tuntuvaan väliosaan.

Luurankosaaressa taas on levyn ainoa kertosäe, joka sitten onkin pahasti päähän jumahtavaa sorttia. Ja sitä rallattaessa kanssaihmiset varmasti kyseenalaistavat hyvän makusi ja mielenterveytesi:

”Ja luurangot pissasi Ynjevin silmään
luurangot pissasi Ynjevin silmään
Ynjevi juoksi karkuun
luurangot alko parkuun”

Verrattuna vaikkapa Loirin Eino Leino -tulkintojen suuruuteen ja vakavuuteen, on Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus ehdottomasti outo levy, eikä sen kultti-ilmiöksi jääminen Jukka Kuoppamäen levymerkillä sinällään yllätä. Pitkät välikolistelut tuntuvat välillä hieman turhahkolta täytteeltä, ja lapsenomaisuus voi kaikessa hykerryttävyydessäänkin ruveta rasittamaan. Samoin Loirin honotukselle lämpenemättömät tuskin tästäkään ilmaisusta innostuvat.

Vaikka levy on aikansa lapsi, on sen teatraalisuudessa ja nerokkaissa musiikillisissa ideoissa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita tietyllä tapaa kaipaisi myös nykyään tehtävältä musiikilta. Kaiken lisäksi levyn mukana tulee myös Loirin suunnittelema lautapeli! Kuinka luovaa!

85 Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus on saatekirjeensä mukaisesti riemastuttava klassikko. Se ei missään nimessä ole vain erikoinen kuriositeetti, vaan itsenäinen teos ja leppoisan taiteentekemisen dokumentaatio. Levyn rönsyilevyys ja lapsellisuus saattaa ensin vieraannuttaa, mutta ei näin kirkasotsaista kovin paljon voi parjata. Suositellaan koko perheelle, Uunon ystävistä progenörtteihin!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress