Värttinä – Utu

Rockadillo

Värttinän uutukaisen visuaalinen ilme on ristiriitaisen juustoisa. Haters gonna hate, sano.

Eli kirjoitus siitä, kuinka vanha ystävä oli vähällä pettää, mutta aiheuttikin vain väärinkäsityksen.

Suhteeni Värttinään on ollut lämmin ja innokas. Tasoa, jolle hyvin harva artisti omassa, sinällään mitättömän subjektiivisessa arvohierakiassani, on noussut. Vuosien mittaan Värttinästä on tullut kuin rakas, vanha ystävä.

Olen varmasti kyllästymiseen asti jaksanut hehkuttaa bändin vuoden 2006 keikkaa Kaustisen festivaaleilla, ja miten olin vuotta aiemmin nähnyt Iron Maidenin, eikä sen merkittävyys ollut lainkaan samaa luokkaa. Oikeastaan tuo kyseinen keikka sysäsi käyntiin tapahtumaketjun, joka on hyvin pitkälti määritellyt sen, missä olen ja mitä teen nykyään.

Tietysti laulajatrion, eli Mari Kaasisen, Susan Ahon ja Johanna Virtasen, räjähtävän energinen, shamanistisen transendentaalinen lavarpreesens teki 15-vuotiaaseen lähtemättömän vaikutuksen. Vahvoja – varsinkaan näin vahvoja – naisia ei missään genressä ole koskaan liikaa.

Silti vain ihastukseni tämän kotimaisen etnomusiikin veteraanikaljuunan kolmihahmoiseen keulakuvaan ei selittänyt sitä, miksi tuota keikkaa seuranneen kahden viikon aikana kuuntelin lähes pelkästään samana vuonna ilmestynyttä Miero-albumia. Levyssä ilmeni jotakin täysin ainutlaatuista: toki perinnetietoiselta soundaavaa, mutta ajatonta ja toismaailmallista.

Jatko oli se perinteinen: noin viiden ja puolen vuoden aikana olen haalinut hyllyyni bändin koko tuotannon, molempia sitä käsitteleviä kirjoja myöten. Ja olen edelleen sitä mieltä, että Värttinä on ainakin kotimaisella saralla hienoin ja kaunein perinnemusiikkia yleismaailmallis-etnoileviin ja populaareihin elementteihin yhdistänyt kollektiivi. Legenda ja ikoni.

Ne samat viisi ja puoli vuotta kuluivat myös yhdettätoista albumia, Utua, odottaessa. Kun se noin kuukausi sitten vihdoin ilmestyi, minua huvitti julkaisun yhteydessä median taivastelema Värttinän ”comeback”. Ei bändi ollut mihinkään kadonnut, vaikka hiljaiseloa viettikin. Heittihän se pistokeikkoja silloin tällöin, pikkuhiljaa uutta materiaalia rakentaen.

Uuden levyn työstäminen silti kesti ja kesti. Hioiko Värttinä juhlavaa mestariteostaan?

Kun ensimmäiset rippeet Utusta pitkin viime syksyä ja alkuvuotta pikkuhiljaa nettiin ilmestyivät, siltä ei ihan vaikuttanut. Olin pitänyt Värttinää sen verran kunnianhimoisena kokonaisuutena, että ihmettelin miksi Utun näytteet kuulostivat niin väsähtäneiltä. Lähes koko soittajistonsa uusinut ja viisihenkiseksi itsensä supistanut bändi kuulosti vajonneensa pastissiksi itsestään.

Ja tuo kansi. Aluksi se riiteli kovastikin estetiikantajuni kanssa. Sillä yleensä Värttinällä on ollut erittäin hienoja kansia. Ensivaikutelma Utun kannesta toi pikemminkin mieleen deviantArtin kaltaiset sivustot täyteen spämmivät, liikaa Tolkienia ahmineet oman elämänsä photoshop-designerit. Sittemmin totuin kanteen. Ehkä ajatuksessa, että juuri nyt oli oikea aika antaa bändille kasvot, oli ihan ideaakin.

Pääsin levyyn ensi kertaa käsiksi huikean Musiikkitalolla pidetyn julkaisukeikan jälkifiiliksissä. Keikalla uudet kappaleet näyttäytyivätkin tyystin erilaisina. Tiedättehän ne elokuvat (ja miksei levytkin), jotka vaikuttavat teaserin perusteella todella lupaavilta, mutta ovatkin täysin epäonnistuneita? Utun kanssa kävi päinvastoin.

Ruhverikko on yksi niistä käsittämättömän vahvoista avausraidoista, joita Värttinällä on ollut ties mistä lähtien. Kieroja tahtilajeja ja viekkaita välisoittoja sekä kiinnostavan pseudo-balkanialaista otetta, hieman kuin Charming Hostessilla. Jos Värttinän trion soundille mitään vastinetta mistään löytyy, voisi tämän amerikkalaisen avantfolk-retkueen kolmessa laulavassa naisessa olla jotakin samaa.

Radiohitti Tuuterin tyttäret tuo oivan vastaparin aloituksen progelle. Tämä on ehkä popeinta ilmaisua sitten Kokko-pitkäsoiton! Vaan Värttinällähän on jo Sari Kaasisen ajoilta ollut kyky tehdä mahtavan tarttuvia popbiisejä. Pienistä Corrs-assosiaatioista huolimatta tämä kuulostaa kovin karjalaiselta ja sisältää yhden Värttinän ehdottomista valttikorteista: järjettömän hyvän välisoiton, joka laskee viimeiseen kertosäkeeseen kertakaikkisen nerokkaasti.

Värttinän kyky uudistaa soundiaan joka levyllä on hengästyttävä. Tämä on johtanut omanlaisiinsa reaktioihin ja syytöksiin siitä, että bändi olisi ajautunut liian kauas juuriltaan. Eihän Utun musiikillisella tai visuaalisella ilmeellä kovinkaan paljon olekaan yhteistä Oi daiSeleniko-akselin rehevällä sormienheristelyllä, mutta pitäisikö ollakaan?

Silti Utun verrokkina voisi olla 1990-luvun lopun kaksikko Kokko ja Vihma. Jokin biisien tunnelmassa viettää sinnepäin. Mieron tummasta kuuluu vain muutama vivahde siellä täällä. Kokonaisuutena Utu soi kepeästi, kuten Tuuterin tyttärien sukulaiset Vietäviä ja Helleleo. Rippeitä Mieron ja Ilmattaren eteerisestä melankoliasta on ehkä Utuneidossa ja Vaeltajassa. Jälkimmäisessä soivat Susan Ahon komea romanilauluklangi, sekä sieluun porautuvat taustakuorot.

Jäsenistökadon myötä bändi hyödynsi studiossa liutaa vierailijoita, joista ehdottomasti mieleenpainuvin on Manatussa nariseva joikumestari Wimme Saari. Sen sijaan Sakari Kukon saksofoniluritukset muutamassa biisissä eivät tuo niihin oikein mitään relevanttia. Alkuperäistä fonisti-busukistia Janne Lappalaista tulee kieltämättä ikävä.

Laulajatrio on saanut enemmän tilaa äänikuvassa. Johanna Virtasen johdolla vedetty Kaihon kantaja kuulostaa hämmentävästi lähes Kaija Koolta, muttei, kiitos erikoisten tahtilajien, vajoa liian juustoiseksi. Mari Kaasisen Iloni taas on mitä kauneimmaksi kasvava slovari, vaikka lopun taustalauluja olisi voinut hieman hillitä.

Soolobiisit eivät ole vain suvantoja, vaan tuovat laulajien omat soundit esiin paremmin. Kaasisen soundi on lähimpänä sitä karjalaista revitystä, Virtasen altto taas on kolmikon pehmein.

Selkein uusi veto Utulla on levyn loppupuolelle sijoitettu neliosainen Haltija-suite, joka vie jo nimensä puolesta tunnelmat Tolkieniin. Jotakin Taru sormusten herrasta -musikaaliprojektista jäi selvästi tematiikkaan, vaikka se onkin kiitollisen kaukana Tolkien-hevibändien kuvastosta. Eepos syntyi levyn tuottaneen multi-instrumentalistin Matti Kallion kynästä, josta muutenkin käy suurissa määrin kiittäminen Utun ilmeestä.

Tummasti soiva teos tavoittelee eeppisyyttä ja onnistuukin tavoittamaan siitä hivenen, mutta lopullinen juhlavuus jää hieman puolitiehen. Kokonaisuus voisi olla myös yhtenäisempi. Päätösosan massiivisessa codassa huudetaan Luojaa nostattamaan myrsky meren yli, mutta livenä hetken massiivisuus vyöryi vieläkin fyysisempänä. Stadionfolkia!

Tällä saralla Värttinä voisi toki jatkaakin. Olisi mielenkiintoista kuulla bändiltä yhä laajempia ja kokeilevampia musiikillisia kaaria, lisää proge-eepoksia!

81 Utulla ovat yhä läsnä ne elementit, mitkä tekevät Värttinästä niin rakastettavan: laulusoundi, mainiot sävellykset ja se yleisilme – niin tuttu mutta silti rajojakurotteleva. Lopulliseen suuruuteen Utu ei yllä, mutta osoittaa, miten Värttinä edelleen kykenee pitämään taiteellisen tasonsa korkeana.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!