Uhrijuhla – s/t

Svart Records

Uhrijuhla, noin 500 kilogrammaa lihaa.

500 kg lihaa -yhtyeen jatke upottautuu mystiikkaan, eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ja Suomen luontoon. Tähtitaivas on korkealla, maan avara ja mieli mietteliäs.

Väkisinkin Uhrijuhlan yhteydessä pitää puhua Kauko Röyhkästä, vaikka hän onkin jättäytynyt jo ennen esikoislevyä bändin taustavaikuttajan ja promomiehen rooliin. Taustatarina kertoo kokoonpanon syntyneen epäonnistuneesta yrityksestä tehdä uutta 500 kg lihaa -musiikkia. Tuo kulttibändi taas edusti Röyhkän musiikin kokeellisempaa ja mystisempää puolta, joka tietysti on vilahdellut miehen perustuotannossakin tiuhaan ja ottanut Maa on voimaa- ja Jumalan lahja -klassikkolevyillä pääroolin.

Uhrijuhla on selvää jatkoa tällaisille pyrkimyksille – ja silti oma juttunsa. Se ei onneksi ole mitään “okkultistista rockia”, vaikka Wicker Man -klassikkoelokuvan käännöksestä napattu nimi (ja ehkä julkaisijatahokin) voisivat tällaiseen viitata. Se on varsin kaukana Röyhkän “satanistisen vaiheen” provokatorisesta meiningistä – oikeastaan aivan tunneskaalan toisessa ääripäässä, siellä missä ajatuksiinsa sulkeutunut yksinäinen kulkee tuulisilla kaduilla, keskitalven merenjäällä tai lumisessa metsässä pohtimassa itseään, ihmistä ja maailmaa. Jokainen Röyhkän Facebook-sivua seurannut tunnistanee miehen tämän puolen.

Vaikka biisit ovat ilmeisesti pääosin Kaukon käsialaa, esillepanolla on tässä ratkaiseva merkitys. 500 kg lihaa -muusikot täydennettynä post metal -yhtye Calliston kitaristilla Markus Myllykankaalla ovat tehneet seesteistä, akustisvoittoista tunnelmarockia, jonka kutsuminen progeksi aiheuttaa tarpeettoman hermostuttavia mielleyhtymiä. Levyn soundi ei oikeastaan ole pölyinen: pölyä keräytyy kellareiden nurkkiin.

Tässä on kyse siitä, että avarassa maisemassa ääni tuppaa hajoamaan ja häviämään ilmaan. Lumipölystä saattaa tietenkin olla kyse, onhan Uhrijuhla vahvasti talviseksi miellettävä äänite. Kuulija tavoittaa vain osan siitä, mitä sanotaan: jossain, ehkä unissa, on moninkertainen määrä lisää tätä musiikkia.

Uhrijuhlalla on kaksi vokalistia. Röyhkän puoliso Olga on sympaattinen lo-fi-herkkis, mutta tämän shown varastaa kyllä Xysmasta ja Mannhaista tuttu Jani Muurinen. Kun en juuri kuuntele heviä, on mies minulle entuudestaan tuttu vain irtobiiseistä. Nyt hän paljastuu tolkuttoman komea- ja jylhä-ääniseksi suurten tunteiden tulkiksi. Muurinen tuo laulamiinsa biiseihin lähes oopperamaista, liki koomisen vakavaa paatosta.

Jossain määrin Uhrijuhlan musiikkia leimaa suurten asioiden tavoitteleminen ja puolitiehen jääminen. Siellä täällä on hieman huolimattomia saumakohtia, joissa ajatus meinaa karata. Ehkä se on eräänlaisen projektiluontoisuuden väistämätön seuraus. Osa kappaleistahan on poimittu ylijääneistä Röyhkä & Mattila -demoista. Luonnosmaisuus sopii tytöistä ja tykkäämisestä kertovaan asfaltti- tai nurmenpintatason musiikkiin, mutta Uhrijuhlalle ei ole olemassa eksistentiaalisia kriisejä tai elämänmittaisia toteutumattomia rakkaussuhteita pienempiä aiheita. Suku, lapsuus, kohtalo, yhteys, yksinäisyys, maailmankaikkeus, pimeys, yö. Tällaisin avainsanoin kuvailisin tätä levyä.

On ehkä yllättävää, että se kasvaa kuunnellessa. Kun Uhrijuhlan maailmaan pääsee sisälle, ei tunne enää samaa tarvetta punakynämerkintöjen tekemiseen. Mieluummin katsoo ikkunasta pimeää Kinaporia, tummina häämöttäviä korttelin vastalaidan kivitaloja, ajattelee: minä olen tässä – noissa taloissa, noiden ikkunoiden takana, on monia minulle tuntemattomia ihmisiä.

Ja ajattelee vaikka 1990-luvun Rovaniemeä ja kävelyä tammikuisessa hiljaisessa lumisateessa ja purevassa kylmyydessä jonkun ystävän luota kotiin: valoista pimeyteen, valveilta uneen, aina ennen seuraavaa kertaa, elämänvaiheessa jossa jokaisena tuollaisena iltana luuli oivaltaneensa ikuisen totuuden tai pari.

Silloin kuuntelin talvisin aina CMX:ää, ja onkin omituista, että melkoinen osa Uhrijuhlan musiikista muistuttaa kaikkein eniten tuon yhtyeen kiireettömimpiä, romanttisimpia teoksia. Malliesimerkistä käy levyn viimeinen ja ehdottomasti vaikuttavin biisi Tunturiin. Se on kuin mahtipontisempi versio Aura-levyn ikuisesti upeasta progeklassikosta Pilvien kuningas – sillä erotuksella, että Muurisen äänivarat riittävät viemään kappaleen kliimaksin tunturinhuipulta avaruuteen, eikä Röyhkä sanoittajana puhu koskaan obskuurein referenssein tai arvoituksin.

75 Kylmänharmaa ja lämpimän yönmusta levy, tämän vuodenajan ihanteellista soundtrackia. Tavallaan harhailua maastossa, mutta aina ei tarvitse palata lähtöpaikkaan tai päätyä mihinkään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!