U.S. Girls – Gem

Fat Cat

Meghan Remy hukuttautuu radiokohinaan.

U.S. Girlsin neljännen albumin yllä on mysteerin aura, jota ei haluaisi kutsua lynchiläiseksi, mutta mikä muukaan luonnehtisi tätä jenkkipurkan pophistoriikkia hyvin kieron linssin läpi kuvattuna.

Kerrotaan, että Phil Spectorilla oli tapana testata valmiita tuotoksiaan mahdollisimman halpojen kaiuttimien läpi kuunneltuina, koska oli huolissaan puunattujen sulosointujensa hukkumisesta heikkolaatuisessa autoradiosoitossa. Olihan kyse arkipäivän kertakäyttöpopista, ei hi-fi-salonkien sivistyksestä.

U.S. Girlsin Meghan Remy on nimennyt musiikkinsa ”radioblareksi”. Nykyään kovin yleisen lo-fi-hälyn ohjelmallisen estetiikan sijaan tulos on kokonaisvaltaisempi: ajankuvallinen illuusio, jossa tummanpuhuva amerikkalainen murhepop (Connie Francis, Lou Christie, Motownin tyttöbändit) suodattuu etäännyttävän säröisyyden läpi – osaksi kaikkialla läsnä olevaa päivittäiskuuntelun äänivirtaa.

Samaa lähestymistapaa on kuultu esimerkiksi Alex Hungtain Dirty Beaches -levyillä, joskin Hungtain tuotannossa kappaleet ovat kollaasimaisia rakennelmia retrorockin manipuloiduista perustekstuureista ja pohjarytmeistä. Gemin myötä U.S. Girls on puolestaan kehittynyt laulunkirjoitusta alleviivaavaksi projektiksi, vaikka lainailu hallitseekin kuvaa. Foxygen-yhtyeen alkuvuodesta julkaistun Take the Kids Off Broadwayn tapaan referenssit 1960-luvun poppiin ja 1970-luvun glam-purkkaan ovat ilmeisiä.

Vuosi sitten ilmestynyt kolmosalbumi U.S. Girls On KRAAK oli levy, joka jäi vaivaamaan mieltä. Kenties hajanaisuutensa ja vaikeasti määriteltävän materiaalinsa vuoksi vähälle huomiolle jäänyt albumi vuorotteli painostavien melodioiden ja liiankin kasvottoman kokeellisuuden välillä, mutta sen pinnan alla oli outoa intimiteettiä. Kansikuvansa tavoin se tuntui piilottelevan jotain traagista, epätoivoista, vieraantunutta ja vaarallista.

Gem antaa vilauksen tuon pinnan alle: hurja Meghan Remy nousee nyt paremmin esiin artistina monikkomuotoisen taiteilijanimensä takaa.

Paikoin Gem on armoton levy. Oudon musertava Work From Home on ahdistusmusiikkia The Shangri-Lasin ja Iggy Popin The Idiotin välimaastosta. Rosemary kuulostaa Patsy Clinen ja Throbbing Gristlen risteytykseltä. Albumin vahvin raita on räjähtävästi etenevä ”slovari” Jack, joka piirtää määrätietoisen, kaiken tieltään tuhoavan hahmon muotokuvan psykedeeliseksi kompressoidun voimaballadin muodossa.

Remy ei ainoastaan toista jo olemassa olevaa (Gary Glitter -poljentoinen Slim Baby tai Billy Joe Royal -cover Down in the Boondocks), vaan vääristelee poplaulun perinnettä eletyn elämän ääniraidaksi, jossa toisaalta musiikin parissa koettu melankolia, toisaalta äänentoiston kompromissit ovat värittäneet alkuperäisteokset petollisena ammottavaksi rämeiköksi. Alla piilee salattuja merkityksiä, kieroutuneita maailmoja. Mainitun Dirty Beachesin ohella osuva rinnakkainen Gemille olisi Julia Holterin viimeisin albumi Ekstasis.

North On 45 päättää levyn kuulostaen narkkarilta kirjoittamassa Suurta Amerikkalaista Eeposta, atonaalista Springsteen-imitaatiota viimeisen valtatiehämärän siintäessä painuvien luomien lomasta. Meghan Remy katoaa pois näkyvistä – edelleen arvoituksena – takaisin syvälle korruptoituneeseen visioonsa kaikkialla pauhaavasta USA-autoradiorockista.

83 Kaikessa upottavuudessaan Gem on oivallinen piilopaikka vaarallisille tunteille ja neurooseille, eikä siihen välttämättä haluakaan päästä sukeltamaan liian syvälle. Tältä kuulostaisi, jos Lana Del Rey olisi kuuluisuuden sijaan jäänyt sekoamaan asuntovaunuunsa jossain erittäin pahamaineisessa traileriparkissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!