Tune-Yards: Whokill (4AD)

4AD

Yhden naisen orkesteri teki mielikuvituksellisen levyn hajoamatta musiikillisiin erimielisyyksiin.

Julkaistun musiikin virran kasvaessa ja indiekentän pirstaloituessa on nähty jos jonkinmoista itsetietoisen eksentristä popryhmää ja artistia.

On nähty sulkapäähinettä, keijutyttöä, teatterimaskia, fantasiamaailmaa ja lukematon määrä Charlie Mansonin näköisiä resupekkahippejä. On kuultu friikkifolkia, elektronista utuprogea, romanivaudevillepunkkia ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta mikäpä siinä; outous yleensä takaa edes jonkinlaisen erottumisen joukosta – ainakin, jos outoilijat eivät muodosta pientä armeijaa. Tuskinpa kovin moni musiikin ystävä kuitenkaan kaipaa palavasti Bryan Adams -yhtenäiskulttuurin loiston päiviin.

Tähän joukkoon Merrill Garbusin yhden naisen orkesteri Tune-Yardskin kuuluu. Asia, joka erottaa Tune-Yardsin monista itsensä sietämättömän vakavasti ottavista eksentrikoista on musiikista pursuava hilpeä energia. Whokill onkin enemmän Wes Andersonin jenkki-indietä kuin korventavan mahtipontista pohjoismaista taideleffaa.

Tune-Yardsin Bird-Brain-debyytti (2009) toi mieleen mummonkammarissa hääräävän kajahtaneen keksijän puuhaamassa ilo rinnuksessaan antiikkisten värkkien, nippeleiden ja muun kierrätysromun keskellä. Tässä oudossa, salaisessa maailmassaan hän nikkaroi käsipelillä musiikkiaan unohduksen rajamaille haalistuneet muistot ja gramofoninkuvat mielessään.

Bird-Brains toi Garbusille kansainvälistä pikkumainetta ja sopimuksen uuden tulemisen tehneen 4AD-merkin kanssa. Ensilevy äänitettiin käsikäyttöisellä tallentimella, mutta tällä kertaa Garbus on päässyt ihka oikeaan studioon asti. Joskus vaarana siirryttäessä tee-se-itse-keinoista pro-menetelmiin on, että musiikista katoaa ”se jokin”, mutta tässä tapauksessa näin ei ole onneksi käynyt.

Jos ensimmäinen levy oli peräkammaritunnelmointia, nyt ollaan lakkautetussa tivolissa – jonka keskelle on pystytetty konserttilava. Jo ensimmäinen kappale, My Country, on kuin Ween ja Beck olisivat lyöttäytyneet yhteen ja vetäisseet pullollisen ilokaasua. Eikä meno siitä ainakaan tasaisemmaksi muutu; Gangsta-biisissä Garbus ohjastaa tivolin turboahdettua karusellia ja kysyy hilpeästi:

”What’s a boy to do if he’ll never be a gangsta?”

Powa on Tune-Yardsin perinteisin popkappale, ja sillä kuullaan muistumia The Flaming Lipsin helposti lähestyttävästä pop-psykedeliasta. Aavemainen, riisutun akustinen Wooly Wolly Gong on puolestaan isojen lasten laulu, joka voisi taustoittaa vaikka Neil Gaimanin kirjoja. Doorstep taas on unelmaista, briljanttia poppia nyrjäytettynä ajan henkeen. Kappaleessa on samaa puutarhamajojen ja vanhojen valokuvien sävyttämää kuulaan onnellista nostalgiaa kuin St. Vincentin musiikissa.

Albumin ylittämätön kohokohta on kuitenkin Bizness: totaalisen hurmaava Vampire Weekendin Afrikkaan karannut pikkuserkku, jolla ei ole Ivy League -rahoja takataskussaan.

Tämä vertausten ja metaforien viidakko ei ole sattumaa, sillä Tune-Yards on kaikkea sitä ja enemmän; yhtäläinen annos afrobeatin nostetta, elokuvallista rinnakkaistodellisuutta, The Avalanchesin seepianväristä leikkaa & liimaa -nostalgiaa, huolittelematonta energiaa ja nyrjähtänyttä lofi-groovea.

Siitä huolimatta musiikki ei ole päänsäryn kirvoittavaa sillisalaattia. Sen suorastaan ylevöitynyt hulluus ja inspiroitunut sekasotku on järjestetty kekseliäiden, kiihkeiden ja evokatiivisten popkappaleiden muotoon.

Taustamusiikista ei siis todellakaan ole kyse; levyllä tapahtuu jatkuvasti niin paljon isoja ja pieniä asioita, että se saattaa taustalle jäädessään kuulostaa ärsyttävältä sekametelisopalta.

Mutta sitäkin piristävämpää Tune-Yardsin musiikki sen sijaan on; hyökyaallon varmuudella yli huuhtelevan indie-meren keskellä Whokill onnistuu kuulostamaan tuoreelta. Ja jos lopputulos on tämän tasoinen, lieneekin paras vain todeta David Crosbyn (ja Shrekin) sanoin: ”Let your freak flag fly!”

87 Erikoisuuden tavoittelijoiden meressä Merrill Garbus on the real deal; aidosti erilainen nuori, joka tekee indie-massasta erottuvaa musiikkia. Whokill on loputtoman, räiskyvän kekseliäs levy, joka ansaitsisi enemmänkin kuulijoita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!