Trembling Bells – Constant Pageant

Honest Jon's

Trembling Bells vie omaperäisen free folkrockinsa toiseen potenssiin.

Trembling Bells lienee brittifolkista ammentavista yhtyeistä ainoa, joka on lähtenyt kuromaan umpeen psykedeliarockin ja folkin väliin jäävää mehukasta aluetta.

Kolme albumia yhtä monessa vuodessa työstäneen yhtyeen taustalta löytyy ahkera free-rumpali Alex Neilson. joka on tehnyt yhteistyötä monen merkittävän impro- ja folkmuusikon (Will Oldham, Alasdair Roberts, Jandek) kanssa.

Neilson ja basisti Simon Shaw vaikuttavat myös Trembling Bellsin hengenheimolaisiin lukeutuvassa Lucky Lukessa, joka on hieman perinteisempi folkrockyhtye.

Trembling Bellsin musiikissa on mielenkiintoisella tavalla jotain uutta ja jotain tuttua, ja Constant Pageant on yhtyeen tähän mennessä hiotuin tekele. Albumin anthem-tyyliset kappaleet ovat vapautuneita ja soivat suurella soundilla.

Neilsonin kouluttamaton lauluääni on aikaisempaa enemmän taka-alalla muodostamassa harmonioita Lavinia Blackwallille, yhtyeen itseoikeutetulle vokalistille. Puhaltimet ovat poissa, mutta soulahtava, välillä jopa 1970-luvun glamrockiin assosioituva piano hallitsee useita kappaleita. Lisäksi levyn loppupuolta komistavat jousisovitukset.

Vaikka yhtyeen peruslähtökohta on folkkappale, Neilson johtaa sovituksia yllättäviin, välillä jopa freejazzilta haiskahtaviin suuntiin – eikä pelkää irrotella rumpupallillaan.

Myös fuzzsäröä kaihtamattomat sähkökitarat venyttävät folkkonseptia, ja enimmäkseen ilmassa on ekstaattisen rokkaamisen meininkiä. Seikkailuista huolimatta paletti pysyy jotenkin kasassa: irrottelua tasapainotetaan herkkyydellä ja lopputulos on luonteva.

Seitsemäsosa-temmossa hytkyvä Otley Rock Oracle tuo hetkittäin mieleen jopa Stereolabin kymmenen vuoden takaa, olkoonkin että Blackwallin komea, brittifolkin oppikirjasta (kuvitteellisesta, tai ainakaan kirjoittaja ei ole tietoinen moisen olemassaolosta) opeteltu laulu vie väistämättä aatokset kohti sellaisia nimiä kuin Fairport Convention.

Toisaalta Constant Pageant tarjoaa hengästyttävän määrän hienoa ja kokonaisvaltaista musiikkia, josta ei puutu mitään. Toisaalta se on ehkä hitusen liian hektinen ja mahtipontinen kokonaisuus, jossa itse kappaleet jäävät soittamisen jalkoihin.

Hieman kuin taidokas säkkipillisti, joka soittaa korvan juuressa liian pitkään.

85

Constant Pageant on viehättävä, joskin hieman ylitsevuotava mallikappale modernin kitararockin ja konservatiivisen folkin liitosta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Trembling Bells – Goathland