Torres – s/t

omakustanne

Torres eli Mackenzie Scott.

Torres eli Mackenzie Scott.

Lupaava pelinavaus Nashvillestä.

TorresKansiEnsin mieleen tulee Polly Jean Harvey. Sitten Sharon van Ettenin kanssa treffeillä oleva Polly Jean Harvey. Useamman kuuntelun jälkeen nämä mielleyhtymät jäävät taka-alalle, sillä Torresin debyyttialbumi on suhteellisen omaleimainen ja melko vakuuttavasti alusta loppuun kantava kokonaisuus.

Taiteilijanimeä Torres totteleva 22-vuotias nashvilleläissinger-songwriter Mackenzie Scott esittää monet ensilevynsä kappaleista nainen ja kitara -metodilla, ja niissä hetkissä hän pääsee syville vesille. Tunnelma esimerkiksi kuulaan ja riisutun November Babyn ja väkevästi jo mainitun PJ Harveyn mieleen tuovan ja bändin säestämän avausraita Mother Earth, Father God välillä on iso ero. Avausbiisinä jälkimmäinen toimii hyvin, mutta se johtaa hieman harhaan. Luvassa ei ole rytmikästä, mollissa kulkevaa trenditajuista indiepoppailua.

Levyn toinen kappale Honey näyttää Torresin todelliset kynnet. Säröisen folknäppäilyn ja toisesta säkeistöstä lähtien rytmiä tuovan patarummun kuljettama kappale kulkee melodian pienestä tasapaksuudesta huolimatta. Mieleen tulee jopa vuosituhannen alkupuolella lupaavan debyytin julkaissut ja sen jälkeen tyystin kadonnut A Girl Called Eddy.

”Honey, while you were ashing in your coffee
I was thinking of telling you what you’ve done to me”

Honey, Jealousy and I ja hieno November Baby saavat unohtamaan levyn avanneen kappaleen lähes kokonaan. Kiinnostus artistia kohtaan nousee, kun tuntuu, että tässä on jotain tuttua (Sharon van Etten- ja PJ Harvey -mielleyhtymät) mutta silti samalla jotain uutta ja iholle tulevaa. Mackenzie Scottin 22-vuotiaan nashvilleläisnaisen elämänkokemuksella laulamat tunnepitoiset lyriikat toimivat yllättävän vakuuttavasti.

When Winter’s Over tuo bändin mukaan kuvioihin ja yhtäkkiä tuntuu, että tämä on kuultu ennenkin. Chains on levyn hämmentävin hetki. En useiden kuuntelukertojenkaan jälkeen ole varma onko biisi hyvä vai huono. Jollain tapaa film noir -elokuvat ja savuiset kapakat mieleen tuova fiilis toimii kiehtovasti etenkin kuulokekuuntelussa. Kappaleen yllätysmomentti on vahva. Folknäppäilyt ja heleä äänimaisema loistavat poissaolollaan. Tunnelma on kuin liikuttaisiin heikoilla jäillä, jää rätisee ja halkeilee mutta ei vaan rikkoudu.

Uhkaavan ja painostavan Chainsin jälkeen Moon & Back on raikas paluu indiefolkin pariin. Levyn päättävät Come to Terms ja Waterfall ovat tutumman kuuloista Torresia, mutta päätösbiisinä Waterfall jättää hyvän maun suuhun.

Torresin itsenimetty debyytti on lupaava pelinavaus. Yksinkertaiset melodiat tuntuvat välillä puuduttavan samankaltaisilta ja tylsiltä, mutta Mackenzie Scottin paikoin hyvinkin vereslihaiseksi yltyvä tulkinta saa ne kulkemaan. Jos syntyvät assosiaatiot ovat PJ Harveyn ja Sharon van Ettenin luokkaa, Torresin suunta ei todellakaan ole millään tavalla huono.

Tästä nuoresta nashvilleläisnaisesta kuullaan vielä.

74 Torres johdattaa debyyttilevynsä sinänsä toimivilla bändibiiseillä harhaan, mutta nainen ja kitara -kappaleissa hän näyttää todelliset, paikoin hyvinkin vereslihaiset kyntensä. PJ Harveyksi PJ Harveyn tilalle ei ole vielä mitään asiaa, mutta 22-vuotiaan Torresin ura vaikuttaa tämän avauksen myötä hyvin lupaavalta.

http://youtu.be/MkSLJOZX62w