Tom Waits – Bad as Me

Anti/Epitaph

Tom Waits, ihme mies. Ihmemies.

Jos luet tätä, ota hattu päästä, sillä on tapahtunut ihme.

Kirjoitan tätä perseen kokoisessa sellissä jossain maan alla, tarkkaa paikkaa en tiedä. Kanttiinin kalteri-ikkunasta sataa joskus lunta tarjottimelle. Täällä alemmissa kerroksissa on kuuma kuin rammassa saunassa, alapuolelta kuuluu tasaista kalketta päivät yöt. Väittävät, että Radio Free Europen entinen musiikkitoimitus joutuu pitämään uuneja kuumana siellä. Mitä niissä poltetaan, en tiedä. Luultavasti alle 500 kappaletta myyneitä tsekkipressivinyylejä.

Naapurisellin puolisokea piruparka huutaa taas unissaan. Ollut ulkomaailmassa käsittääkseni freelancer-toimittaja. Niinhän me kaikki. Oli kuulemma väittänyt jossain jutussaan, ettei Mark Ronson ole ikinä ollut kaiken sen hypetyksen arvoinen nero. Kaappasivat yöllä sängystään ja heittivät tänne, perkeleet.

Melkein kaikilla täällä on joku soitin jemmattuna. Minulla tuuletusritilän taakse. Osa vangeista on lahjonut juopon eläköityvän vartijan salakuljettamaan meille levyjä ja pattereita media-alan strategisen markkinoin oppikirjojen välissä. Levyjä kuunnellaan yöllä peiton alla. Ainoa keino selvitä aamuun.

Sain kouraani Tom Waitsin uuden kokopitkän. Luoja paratkoon, kun tietäisivät! Waits on sitkeimpiä piikkejä näiden soittolistafasistien löysässä lihassa. Vuosikymmenten ura ja vankkumaton suosio, vaikkei koskaan ole alistunut automainoksiin tai teemajoululevyihin. Mihinkään, mitä nuo paskiaiset haluaisivat.

Ensimmäinen raita. Chicago. Kiihkeä. Saatana, vanha vuohi taitaa olla vedossa. Heti ensimmäiset mylvivät säkeet on kuin meille kirjoitettu. Kapina alkaa kyteä suonissa:

”The seeds are planted here
But they won’t grow
We won’t have to say goodbye
If we all go
Maybe things will be better in Chicago”

Levyllä on mukana iso joukko Waitsin vanhoja luottokonnia kitaristi Marc Ribot’sta ja perkussionisti Gino Robairista Los Lobos -kepittäjä David Hidalgoon ja rumpalipoika Casey Waitsiin, joka on ehtinyt olla isänsä projekteissa jo yli puoli vuosikymmentä. Tulee mieleen Tappava ase 4 -elokuvan slogan: ”Vanha jengi kasassa, ja huippuvedossa!”

Meininki on alusta loppuun vapautunutta, voimakasta ja luontevaa kiihkoa täynnä. Ehkä osittain siksi, että Waitsin edellisestä kokonaan uutta musiikkia sisältäneestä albumista Real Gone (2004) on ehtinyt kulua jo seitsemän vuotta. Lisäksi tuolloin Waits haastoi itsensä ja vanhat työtapansa jättämällä levyltä tyystin pois pääsoittimensa pianon.

Nyt piano on palannut, ja kuulija voi melkein haistaa miehen sieraimista nousevan savun – aivan kuin vuosien ajan patoutunut luova energia pääsisi purkautumaan räjähtävällä paineella pitkän selibaatin jälkeen. Melkein ku… Mitä helvettiä!? Huhhuh, yövuoron vartijat siellä vain viskipäissään mesoavat. Joku raukka saa taas turpaansa niin kauan kunnes myöntää Lou Reedin ja Metallican olevan parempia yhdessä kuin erikseen. Tuon huudon oppii ajan myötä sulkemaan pois, mutta ei siihen koskaan totu…

Jos ovat muusikot vanhoja tuttuja, niin ovat tarinoiden hahmotkin. Kaikki Waitsin tärkeimmät sivupersoonat ovat läsnä: nurkkapöydästä huuteleva kantajuoppo, nilkki, sentimentaalinen setä, likainen vanha ukko, kummitusjuttuja kertova shamaani. Ulkopuolinen.

Uutta on kuitenkin se, miten suorasukaista tekstiä Waits on hahmojensa suuhun laittanut. Vaikka symbolista poliittista satiiria varmasti löytää miltä tahansa Waitsin levyltä niin halutessaan, on hän harvoin ollut yhtä kärkäs kuin nyt: Take back Wall Street -kapinahenki pilkahtelee läpi levyn, esimerkiksi biisissä Talking at the Same Time:

”Well it’s hard times for some
For others it’s sweet
Someone makes money when there’s blood on the street”

Tai raivokkaassa Hell Broke Lucessa:

”How is it that the only ones responsible for making this mess
got their sorry asses stapled to a goddamn desk?”

Ei Waits tälläkään kertaa ole omaa kulmikasta ja natisevaa pyöräänsä lähtenyt uudestaan keksimään – tätä, kuten kaikkia muitakin vuoden 1987 jälkeen ilmestyneitä Waitsin levyjä, vertaa automaattisesti Swordfishtrombonesista (1983) alkaneeseen trilogiaan. Tässä tahattomassa vertailussa Bad as Me puolustaa paikkaansa yllättävän tasaväkisenä teoksena. Siinä missä Mule Variations (1999) tyylikkyydessään ja tietyssä siisteydessään lähenteli jopa vuoden 1980 Heart Attack & Vinea, ja edellinen Real Gone taas vei Waitsin kokeellisuuden äärimmilleen, on Bad as Me juuri herkullisesti näiden saumakohdassa.

Parhaiten Waits kiteyttää asian The Rolling Stonesin (I Can’t Get No) Satisfaction -klassikolle virnuilevassa Keith Richards -duetossa Satisfied:

”Now Mr. Jagger and Mr. Richards
I will scratch where I’ve been itching”

Tulee katsottua levyn kantta uudestaan, ahaa-elämys seuraa:

Sanokaa muikku!

Maanisen innostunut virne. Jonkun tivolikieputtimen kyydissä. Kuin pikkulapsi huvipuistossa. Siltä levy juuri kuulostaa – innostuneelta, huimaantuneelta. Toki nämä naarmuiset balladit, suopotkupallon sulavuudella ryskivät blues-raivokohtaukset ja vinosti svengaavat jatsipolkat on kuultu ennenkin – ja viimeisen silauksen tuttuuden tunteeseen antaa Waitsin tavaramerkkimylvintä, joka saa edelleen kuulijan sukat rullalle ja Vesku Loirin kuulostamaan lähinnä Beyoncélta – mutta jotain maagista, kateissa ollutta energiaa levy sykkii.

Bad as Me. Onkohan levyn nimi ironinen vai uhmakas? Molempia. Vaikka nimikappaleessa Waits ironisoi itseään vikittelemällä kuulijaa ”you’re the same kind of bad as me” -refrangilla, paljastuu biisissä Last Leaf irvailun takaa ansaittua ja anteeksipyytelemätöntä ylpeyttä:

”I’m the last leaf on the tree
The autumn took the rest but they won’t take me”

Ironiaa tai ei, niin se vain on. Bändit ja trendit tulevat ja menevät, ja jopa Waitsin omat aikalaiset tipahtelevat pikkuhiljaa puusta. Mutta yksi on ja pysyy, eikä anna periksi tuumaakaan.

92 Lyhyesti sanottuna, Bad as Me on loistava levy, ja parasta Waitsia pitkään aikaan. Jos ei aiemmin herran musiikkiin tutustunut, Bad as Me on erittäin sopiva kohta aloittaa.

PS. Yksi pakoa yrittävä poika on luvannut ottaa kirjoitukseni mukaansa. Jos tämä juttu sattuu joskus päätymään esimerkiksi – voi hyvä luoja – Nuorgamiin, olkaa helvetin tarkkana siellä – huhujen mukaan etsittyjen henkilöiden listalla ykkösenä ovat ne, jotka uskalsivat liputtaa 2000-luvun suurimpana mahlanjuoksuttajana Rättöä ja Lehtisaloa Simo Silmun sijaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress