These New Puritans – Field of Reeds

Domino

Southend-on-Sea tanssii ja soi: These New Puritans.

Southend-on-Sea tanssii ja soi: These New Puritans.

Jos artistisesta kasvusta puhutaan, niin These New Puritans alkaa tässä vaiheessa kolkutella pyhiä ovia.

PuritansKansiTavallista parempana post-punk-bändinä aloittanut These New Puritans teki toisella levyllään täysin tyhjästä hypyn musiikilliseen maastoon, jossa sille ei löydy vertaisryhmää. Ja nyt, kolmannen albuminsa kohdalla, kvartetti hylkää suurimman osan popmusiikista. Tällaiset nimet päätyvät usein ennen pitkää kanonisoiduiksi.

Hidden oli paikoitellen jo nerokas levy, eritoten tyrmäävän We Want Warin kohdalla, mutta helvetin kummallinen. Jos sallitte puolivillaisen yrityksen kuvata sen tunnelmaa, päätyisin sanomaan, että kuvitelkaa Englannin sisällissodan tulitauon aikainen, Kode9:n tuottama moderni klassinen musiikkiesitys Angus Andrew’n takapihalla.

Selkisikö? Ei minullekaan aivan täysin, mutta keulahahmo Jack Barnettin lähes neuroottinen lähestymistapa voi tarttua ainakin alttiimpiin kuulijoihin ja johtaa melkoiseen obsessioon tuon tyylisiä levyjä kohtaan. Hiddenin avaaminen vaati useamman kymmenen kuuntelun. Field of Reeds taas tarvitsee moninkertaisen määrän, ja edeltävien levyjen rumputulirytmit ovat suurimman osan ajasta täysin vaimennettuja, jättäen painottoman massan modernia klassista musiikkia kellumaan pilvien tavalla.

Se on ensimmäinen havaittava suuri muutos, mutta instrumentaatio on käynyt muutenkin paljon omituisemmaksi. Yhtä aikaa 1990-luvun puolivälin Tortoisea ja Terry Rileyn myöhempää tuotantoa muistuttavan Organ Eternalin soittajalistasta löytyy hahmo nimeltä Shiloh. Shiloh on haukka. Pyydänkin hänelle minuutin hiljaista hetkeä siitä syystä, että Field of Reeds näyttää paperilla aivan helvetin ylilyödyltä levyltä, ja vähemmän haasteellista musiikkia etsivät henkilöt saavat Shilohin varmasti apealle tuulelle, kun pienjyrsijöiden ostamiseen jo suunnitellut teostomaksut jäävätkin valitettavan pieniksi.

Hän joutunee etsimään ruokaansa Suffolkin nummilta – taas kerran. Ai niin, unohdinkin mainita ilmeisesti ensimmäistä kertaa populaarimusiikissa käytettävä magneettisen resonanssipianon, joka kuulostaa siltä, että iso lasikaappi varaa itselleen soittotunnin, tuottaen riisutun ja kliinisyyttä lähentyvän äänen. Field of Reedsin ykkösase on äänen puhtaus, jota fadoon erikoistuneen Elisa Rodriguesin ja sitäkin paljon koskettavammin, Barnettin välillä neljäsosanuotin verran ohi osuva laulu, pitävät ihmisyyden parissa.

Mutta näiden puhdasuskovaisten intuitio ja pakkomielteisyys ei näyttäydy muutenkaan mekaanisena tai sieluttomana. Isoa osaa levystä voisi selittää termein, jotka sopisivat suurten vesimassojen kuvailuun. Muutokset ovat asteittaisia, eivät äkillisiä shokkeja tai nopeita käännöksiä. Äänimassa on brittiläisen tyypillisesti täynnä puu- ja vaskipuhaltimia, joiden nuottijuoksut ovat yhtä helposti taustalle sulautuvaa kangasta kuin johdatteleviakin. Fragment Two on voitokas pianoballadi ja voisi toimia levystä irrallaankin, mutta siihen kumarrukset loppuvatkin.

Ehkä siksikin tähän levyyn on helppo upota, aivan kuten muihinkin samantyylisesti toimiviin – hento kokonaisuus voi helposti pyyhkäistä liian tietoisuuden mukanaan. Mutta tähän aikakauteen se tuntuu anakronistiselta. Sen sijaan selkein mieliyhteys suuntautuu Miles Davisin Sketches of Spainiin sekä Robert Wyattin, Benjamin Brittenin ja Talk Talkin töihin: musiikille, joka asettaa huomattavaa painotusta hartaudelle. Tuottajana toimii Bark Psychosisin Graeme Sutton, mikä tuntuu ideaalilta valinnalta ottaen huomioon kuinka hänen oma bändinsä ymmärsi tilankäytön ja tasapainon tärkeyden. Nothing Else on kuin haikeampi kaksoisveli Talk Talkin Tapheadille, tehden kunniaa kummallekin, sekä tuottajan yhtyeen päävaikuttajille että These New Puritansille.

Huippuhetket Field of Reedsillä ovat sen monimutkaisimmat. Edellä mainittujen The Light in Your Namen, Organ Eternalin ja Fragment Twon lisäksi on hyvä mainita nimikkokappale, jossa valtava kuorovalli, jazz-marimba ja Barnettin dondestanilainen laulu saavuttavat kriittisen painon. V (Island Song) kiertää moniosaisen rakenteensa vaiheita säilyttäen pieniä palasia edellisistä osista, mutta ennen kuin tuon seikan havaitsee ehtii viettää jo useita kymmeniä minuutteja sen parissa.

Riippuen lähtökohdasta tämä saattaa olla rakkautta ensi kuulemalla tai pitkän tien päässä odottava palkinto. Kaikesta hohkaa kuitenkin eleganssi, eivätkä vertaukset samantyylisiin, hartaisiin ja hermeettisiin klassikoihin, kuten Rock Bottomiin tai Spirit of Edeniin, ole tuulesta temmattuja. Field of Reedsin prismaattinen, häilyvä kauneus kulkee samalla tavalla omia teitään.

87 Näin taitavasti järjestelty, epätavallinen kokonaisuus on melko varmasti ainoa laatuaan, enkä usko minkään tänä vuonna julkaistavan levyn tarjoavan Field of Reedsin kaltaisia aarteita. En keksi myöskään mitään aiempaa levyä, joka olisi kuulostanut tältä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!