Them Bird Things – Pachyderm Nightmares

Playground

Kuvateksti

Forsman, Tolonen, Vikkula, Day

Suomen uskottavin americana-yhtye on tehnyt surun ja kuoleman merkeissä kunnianhimoisimman ja parhaan levynsä.

ThemBirdKansiThem Bird Things on ehtinyt neljän vuoden aikana olla monenlaisia asioita: ensin kahden amerikkalaisen kulttisankarin ikivanhoja pöytälaatikkobiisejä esitellyt projekti, sitten Wildlike Wonder -kakkoslevyllä yhä omaehtoisempi ja parhaimmillaan ikivihreän tasoisia kantrifolk-biisejä viljellyt “oikea” bändi. Hieman erikoisten lähtökohtien takia yleisön on kenties ollut vaikea hahmottaa, mistä yhtyeessä on kysymys. Näiden ongelmien pitäisi loppua nyt.

Pachyderm Nightmarella laulaja Salla Dayn, multi-instrumentalisti Arttu Tolosen ja kitaristi Timo Vikkulan ydinkokoonpano näyttää vakiintuneen. Affe Forsman rummuissa lisää superbändipotentiaalia. Kaikki biisit ovat omia, ja kolmoslevy on niin linjakas, että konseptialbumista puhuminen on oikeutettua. Jollain tapaa vasta tämä levy tuntuu Them Bird Thingsin uran varsinaiselta lähtölaukaukselta.

Albumin syntymiseen liittyy yksi raskaimpia kuviteltavissa olevia kokemuksia: yhtyeen ystävän ja kansitaiteilijan Kustaa Haapa-ahon sairaus ja kuolema. Sitä ei ole lainkaan piilotettu rivien väliin, vaan päin vastoin kansivihkon avaa Salla Dayn koskettava kirjoitus tragediasta ja sen merkityksestä Pachyderm Nightmarelle.

Hiljaiseksi vetävää Eight Lungs And Counting -elegiaa lukuun ottamatta nämä eivät kuitenkaan ole biisejä tästä nimenomaisesta aiheesta: ovatpahan vain tummasävyisiä, usein vertauskuvallisia, pitkälti myyttisessä americana-tarinamaailmassa liikkuvia lauluja, joissa kuolema tulee muodossa tai toisessa joka kulman takana vastaan. Täytyy alleviivata, ettei kyse ole mistään sarjakuvamaisesta American Gothic -kliseillä leikkimisestä. Appalakkien maisemia, hukkuneiden merimiesten leskiä ja onnettomia morsiamia käytetään enemmänkin symboleina, joiden avulla voi kenties ilmaista asioita, joiden ilmaiseminen muuten olisi vaikeaa tai mahdotonta.

Americanasta on jo kauan sitten tullut melko tyhjä käsite. Ilmeisesti sillä tarkoitetaan mitä tahansa akustissävyistä kamaa, jossa kuuluu sekä rock että sitä vanhempi amerikkalainen populaarimusiikki. Them Bird Thingsin nykyiseen musiikkiin käsite sopii juuri yleisluontoisuutensa takia. Blues, folk, kantri ja rockabilly sulautuvat Pachyderm Nightmarella sulavaksi kokonaisuudeksi, josta ei erota saumakohtia. Edellislevyn helmet, kuten Silver Oldsmobile ja Georgia Mountain, olivat vielä tyylilajipastisseja. Nyt sellaisia ei kuulla.

Lähes reipas I Know Who Killed Robert Johnson on varmaankin lähimpänä, mutta senkin olisi voinut toteuttaa paljon tätä kliseisemmin. Olettaisin, että bändin muusikot ovat yksinkertaisesti liian idearikkaita tyytyäkseen moiseen. Jostain tulee jokaiseen biisiin kasa sellaisia sovitusideoita, joita se kaljabaarin nurkassa soittava perusbändi ei keksisi. Levyllä hyödynnetään myös kunnioitettavan laajaa akustisten soitinten arsenaalia. Senkin ansiosta kuulokuvassa on paljon enemmän vaihtelua kuin americana-levyillä keskimäärin.

Levyn avaava nimibiisi on outo ja painostava näky, joka perustuu tositapahtumaan: elefantti roikkumassa hirtettynä nostokurjen nokasta kaupunkilaisten toljottaessa. Siitä alkaa surrealistinen 12 kappaleen luurankotanssi, jota tahdittaa maailman ja ihmiselämän synkkä ja väkivaltainen mielettömyys. Rakkaussuhteet ovat huonosti harkittuja, ja ruumiita tulee paljon.

Robert Johnsonin ja keskilännessä 50-luvulla vastaantulijoita murhanneen teinipariskunnan tarinat ovat populaarikulttuurin loppuun kaluamia, mutta tällä levyllä ne ovatkin vain satunnaisia tienviittoja valtatien varressa. Pachyderm Nightmare tuntuu nimenomaan houreiselta ja tuhoon tuomitulta automatkalta myyttien Amerikan arveluttavimpien syrjäseutujen läpi. Yöksi pysähdytään motelleihin, joissa sielunsa hukanneet miehet juovat bourbonia ennen lopullista ratkaisua tai houkuttelevat viattomia baarityttöjä pahoihin virhearviointeihin.

Karnevalismin puolelle ei livetä edes huimaksi kelttiläiseksi stompiksi yltyvällä Cumberland Head Ferry Bluesilla. On kuin laulujen kertojahahmojen ja kolkkojen tarinoiden välillä olisi lievän rauhoittavien yliannostusten vahvuinen kalvo. Nämä ovat albumin nimen mukaisia surrealistisia painajaisia, tai ehkä pikemminkin kuvauksia niistä hetkistä, kun valve-elämä alkaa tuntua Nick Caven huumevuosinaan kirjoittamalta biisiltä.

Onko Pachyderm Nightmare sitten vaikeaa kuunneltavaa? Tavallaan on, koska se vie kuulijan paikkoihin, joihin harva haluaa vapaaehtoisesti mennä. Mutta toisaalta, kyllähän me niihin paikkoihin päädymme. Them Bird Thingsin kolmoslevy on voimakkaan puhdistava kokemus. Ei näin eloisasta ja raivokkaan intohimoisesta musiikista voi jäädä masentuneelle mielelle. Päätösraita Hang Your Heart On High on sitä paitsi levyn nopeatempoisin ja tuntuu korttipelivertauskuvineen välittävän sanomaa siitä, että elämä on elettävä tappiin asti ja nautittava kaikesta, mistä voi nauttia.

Biisit on merkitty koko yhtyeen kirjoittamiksi, mutta ymmärtääkseni sanoitukset ovat Salla Dayn käsialaa. Ne ovat joka tapauksessa parhaita suomalaisen yhtyeen levyltä löytyviä englanninkielisiä tekstejä, joihin olen koskaan törmännyt. Luonteva kielipelien ja metaforien hyödyntäminen on ehdoton edellytys sille, että kuulija tulee kunnolla tempaistuksi tällaiseen unimaailmaan. Them Bird Thingsillä ei ole ongelmia tämänkään suhteen.

86 Kotimainen levyvuosi alkaa komeimmalla mahdollisella tavalla. Ainutlaatuinen ja vaikuttava levy, joka tulee pysymään vuoden parhaiden joukossa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!