The xx – Coexist

Young Turks

Oliver Sim kuiskii seurassa. Se on rumaa.

Joni Kling ajautui umpikujaan brittibändin odotetun kakkosalbumin kanssa.

Coexistin oltua kaksi kuukautta soittimessani koekuuntelussa tajusin ajautuneeni umpikujaan. Päädyin tilittämään tuntemuksistani tuttavalleni Koistiselle. Ajattelin, että Koistinen olisi juuri oikeaa kohderyhmää tälle muodikkaiden kaupunkilaisten masennusmusiikille. Koistinen työskentelee mainostoimistossa.

Joni Kling: Kyllähän tätä levyä odotettiin. Ja tuntuu, että meille lupailtiin soundeiltaan rohkeampaa albumia.

Koistinen: Alan miehenä mua kiinnostaa lähinnä, että oliko toi ”rohkeampi albumi” mainontaa vai vastuuvapauslauseke? Vai ehkä molempia?

JK: Pakko kuitenkin lähteä siitä, millaiset odotukset kakkosalbumille aina ladataan.

Koistinen: On se tyypillinen avaus, mutta xx:n tapauksessa perusteltu. Siis bändin debyyttihän oli anekdoottien mukaan levy, jonka tahdissa useat faneista olivat menettäneet neitsyytensä.

JK: Että miten sellainen kokemus sitten toisinnetaan, häh?

Koistinen: Se ensimmäinen levy oli pysäyttävä, koska se oli valtavirtalevyksi tosi suora. Niin, ja se kertoi nuorison kasvukivuista ja muuta sellaista. Onhan se aina coolimpaa kuin joku vanha hattupääbluesäijä ölisemässä, että sen koira meni taivaaseen.

JK: Paitsi että Coexist olisi kiinnostavampi levy, jos juuri tuollaisia teemoja tuotaisiin mukaan. Aikuisempia teemoja. Nyt tässä on purkitettuna 40 minuuttia ylikasvaneiden teinien apatialla hekumointia, eikä se enää kolmen vuoden jälkeen kuulosta mitenkään vakuuttavalta.

Koistinen: Coexist meinaa periaatteessa rinnakkaineloa, mutta se ei välttämättä ole rauhanomaista. Samasta syystä ulkoasiainhallinnon virkamiehet puhuivat meillä aikoinaan juridisista syistä ”koeksistenssistä” – konnotaatio oli eri.

JK: Näiden tyyppien tunneilmaisu on ihan yhtä ambivalenttia. Vihaa ja rakkautta yms. xx:n maailmassa on meneillään jatkuva kylmä sota? Ei tuo nyt vielä vakuuta hirveän kypsänä johtoteemana. Mieluummin niitä biisejä koirasta joka menee taivaaseen.

Koistinen: Niin. Tai jos se koira syö vaikka kottikärryllisen tacoja ja sit se joutuukin helvettiin?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Koistinen: Mietin tätä levyä kuunnellessa, että mikä olikaan se dokumentti, joka kertoi niistä dysfunktionaalisista newyorkilaisista filmihulluista?

JK: Cinemania?

Koistinen: Jep. Se syy, miksi se koko dokkari tuntui lavastetulta, oli että ne newyorkilaiset filmihullut olivat oppineet elokuvista miten ollaan newyorkilaisia filmihulluja. Koko niiden elämäntapa oli sitten sitä maneereiden kertaamista.

JK: Jaa. Kokonainen musiikkidiggareiden sukupolvi on oppinut popmusiikista kuinka ollaan oikealla tavalla heartbroken. Tai kuinka ylipäätään ollaan musiikkidiggareita.

Koistinen: Indiemuusikot tekee musiikkia enää vain omasta levyjenkuuntelustaan. Niiden tehtävä on enää aggregoida sulle niiden omat vaikutteet eteenpäin. Lifestyle-mannekiineja.

JK: Sehän on selvää. Vuonna 2009 kaikkien oli namedropattava Young Marble Giantsia, koska xx:n soundi muka kuulosti niiltä. Kukaan ei missään vaiheessa viitsinyt sanoa, ettei siinä vertauksessa ollut oikein mitään perää. Mutta ei xx ole lopulta sortunut niin pahasti levykokoelmansa esittelyyn kuin siihen tunnetasojen laiskaan kuvailuun, joka tulee kaikki jostain 1800-luvun tihrusilmäromaanin perinteestä.

Koistinen: Viime kesähän oli 2000-luvun musiikillinen vastine sille, jona Mary Shelley kirjoitti Frankensteinin.

JK: Synkkyys on uusi musta Jos joku vielä kerran kuvailee bändin soundia ”melankoliseksi” tai ”nokturnaaliseksi”, niin totean sille, että Beach Boysin levyt ”sopisi soundtrackiksi aurinkorannalla loikoiluun ja jäätelön kyytipojaksi.”

Koistinen: ”Beach Boys tarjoilee uutuudellaan jäätelönraikasta popneroutta, josta makeita koukkuja ja koukuttavia harmonioita ei jää uupumaan.”

JK: ”The xx tarjoilee uutuudellaan haikean tuulahduksen komeroon suljettavista kesävaatteistasi, joita et tule näkemään vuoteen.”

Koistinen: ”The xx antaa vaikutelman etääntyvästä Greyhound-bussista ja viimaisesta asemalaiturista. Heidän musiikkinsa raskaudessa on hiljaa kertyvän, avaamattoman kirjepinon paino, heidän universumissaan ikuisesti syyslukukauden alku.”

JK: ”Heidän musiikkinsa sykkii samalla hiljaa kuluttavalla taajuudella, kuin päänsärkysi herättyäsi ensimmäisen kerran oksennuslammikosta osakuntatalon lattialta. Coexist on loputon häpeäkävely kivuliaaksi muistikuvaksi hiipuneen hedonismin huoneiden läpi vaatteita keräillen.”

Koistinen: ”The xx muistuttaa sinua ikuisesti nuoruuden viiltävästä vaivaantuneisuudesta – ja siitä isosta parrakkaasta tyypistä, joka sammui aina pelkkä KFC:n ämpäri häpynsä peitteenä. The xx on se kaikkien bileiden kiintiöyläosaton partyanimal, jonka rinnat on peitetty ristiin vedetyllä teipillä.”

JK: ”xx merkitsee paikkaa kartalla, jossa on kuvattuna joutomaan topografia.”

Koistinen: ”xx on pystyttänyt itselleen Pyhän Andreaan ristin tuplana ja kaikilla mausteilla.”

JK: ”The xx – obskuurimpi kuin Jeesus.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Koistinen: Totesit tuossa jo, että täähän on silkkaa lifestyle-musiikkia.

JK: Joo. Joskus sitä lukee parturissa jotain kolmella kielellä sekaisin painettua lehteä, jossa aihealueiksi on listattu ’Fashion/Culture/Music’. Se musiikkiosuus tarkoittaa yhden sivun haastattelua, joissa vuorottelee vieraina aina xx ja Daft Punk.

Koistinen: Justice on myös melko turvallinen valinta. Muotilehtimusaa.

JK: xx sopii lehtien täytteeksi, koska niillä on aina siistit mohairpuserot tai jotkut Siv Støldalin kuteet päällä. Ja jäyhä ilme.

Koistinen: Kokomustat vaatteet. Kuvat ottaa Kevin Amato.

JK: Mustan eri sävyjä.

Koistinen: Siltä koko Coexist kuulostaa. Tuntuu, että silmien edessä kulkee loputon photostreami, jossa on pelkkiä mustavalkoisia valokuvia ja kalusteita ja vaatteita ja stillejä vanhoista filmeistä. Ja sitten novelty-designia, joka viittaa johonkin situationistiseen leikittelyyn.

JK: Ikea-säilytyslaatikkojen kopioita, joissa ei voi pitää mitään, koska niihin on printattu siististi teksti NOTHING.

Koistinen: Tavaraa, jota kukaan ei oikeasti tarvitse.

JK: Tavaroita muistuttamaan tavaroiden turhuudesta ja musiikkia muistuttamaan siitä, että musiikki on aina vain toisinto itsestään.

Koistinen: Durutti Columnin jossain levyssä oli ne hiekkapaperikannet, jotta se korruptoisi viereiset albumit hyllyssä. Coexist olisi voitu yhtä vitsikkäästi pakata hiekkapaperiseen sisäpussiin. Tai myydä FLAC-tiedostona, joka tuhoaa itsensä yhden soittokerran jälkeen. Kaikki on katoavaista. Myös musiikki.

JK: Taas se neitseellisyyden aspekti. Samaa levyä ei voi kuunnella kahdesti.

Koistinen: Eikä tehdä kahdesti.

JK: Olisivat laittaneet myyntiin vaan tyhjät kannet. Mattamustat.

Koistinen: Kuulemma levy muuten äänitettiin studiossa, jossa oli mustilla verhoilla vuoratut seinät.

JK: Toihan kuulostaa aika siistiltä. Voinko laittaa siihen arvion loppuun vaikka, että ”The xx luottaa läpi Coexistin tarkkaan hiottuun nimikkotyyliinsä, joka kuitenkin on läpipääsemätön ja uusien vaikutteiden mukaan tuomiselle yhtä ahdas kuin mustilla verhoilla vuorattu studio, jossa se äänitettiin?”

Koistinen: Joo. Ja laita siihen vielä, että kaikki on vaan helvetin synkkää ja rumaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

JK: Ei tästä levystä pysty oikein saamaan irti mitään järkevää. Missä tässä on ne ominaisuudet, joista voisi sanoa, että ne on parempia tai huonompia kuin edellisellä levyllä?

Koistinen: No, voi aina sanoa, että tykkää enemmän varhaisesta xx:stä, mutta se tietysti tuntuu vähän pakotetulta, kun diskografia käsittää kaksi julkaisua.

JK: Jos sanon vaan kaikille baarissa, että ”tykkäsin ekasta levystä?”

Koistinen: Klassikko. Toimii aina, mutta päättää myös keskustelun, jos toisella ei ole mitään heitettävää sitten enää siihen.

JK: No sehän voi sanoa mulle, että kakkosalbumilla on hetkensä ja sitten ollaan hiljaa ja vedetään viinaa. Sopii mulle.

Koistinen: Jep. Sitten hörpitään törppöö niin kauan, että rentoudutaan. Ja otetaan puheeksi vaikka Spin Doctors.

JK: Hei, on muuten tyylikäs mustavalkonen video!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

65 The xx luottaa läpi Coexistin tarkkaan hiottuun nimikkotyyliinsä, joka kuitenkin on läpipääsemätön ja uusien vaikutteiden mukaan tuomiselle yhtä ahdas kuin mustilla verhoilla vuorattu studio, jossa se äänitettiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!