The Weeknd – Trilogy

XO / Universal

The Weeknd alias Abel Tesfaye.

The Weeknd liittyy omantunnonkriisiä potevien urbaanin rytmimusiikin mestareiden kerhoon monipuolisella, ylipitkällä, mutta parhaimmillaan todella vakuuttavalla kokonaisuudella.

2000-luvun r&b- ja hiphop-kertomusten keskeiseksi aiheeksi näyttää nousevan mammonan ja maineen mukanaan tuoma eksistentialistinen kriisi. Kyseisten musiikkilajien ytimessä on jo vuosikymmeniä ollut setelinippujen levittely, seksuaalisen vetovoimaisuuden korostaminen ja ylipäätään oman menestyksen kuulijoiden tiettäväksi tekeminen.

Nyt vaikuttaisi kuitenkin siltä, että kaikista mallipimuja vilisevistä pippaloista, shamppanjayliannostuksista ja rahassa kierimisestä jää vähän ontto olo. Tai ainakin alan tähdet Kanye Westistä Drakeen ovat purkaneet levyillään menestyksen mukanaan tuomia ristiriitoja. Tässä ei sinällään ole mitään uutta. Valittihan jo 1980-luvulla Michael Jackson julkisuuden kiroja, tosin keskittyen hiukan nykyartisteja enemmän julkisuuden ahdistavuuteen, kuin mahdollisten huume- tai panoseikkailujensa jättämiin tunnontuskiin.

The Weeknd asettuu ensimmäisellä virallisella albumijulkaisullaan osaksi tätä jatkumoa niin sanoituksen kuin tuotannon osalta. Trilogyn sähköistä klubisointia ja orgaanisimpia kitarakaikuja yhdistelevässä tuotannossa  voi kuulla vaikutteita viime vuosien menestysartisteilta, päällimmäisenä mieleen tulevat juuri Drake, tänä vuonna jenkeissä r&b-kentän eturintamaan noussut Miguel ja viime kesän hypetetyin tulokas Frank Ocean.

Sanoituksissaan Trilogy asettuu vielä selkeämmin samaan sarjaan edellämainittujen kanssa. Tarjolla on sydänsuruja ja röyhkeähköä itsesäälissä rypemistä sekä genrelle nykyään tyypillistä suhteellisen ylivuotavaa uskoa omiin kykyihin niin artistina kuin rakastajana. Ja kaikkea sävyttää menestyksen taustalla roikkua epävarmuus siitä, että kaikista mahdollisuuksista huolimatta onnellisuus ei tunnu olevan tavoitettavissa. Otetaan nyt vaikka tämä poiminta kappaleelta Wicked Game:

”I left my girl back home
I don’t love her no more
And she’ll never fucking know that
These fucking eyes that I’m staring at
Let me see that ass
Look at all this cash
And I emptied out my cards to her
Now I’m fucking leaning on that

Bring your love baby, I could bring my shame
Bring the drugs baby, I could bring my pain”

Eikä näissä teemoissa mitään vikaa ole. Kuuntelen ennemmin artistia, jonka lauluissa kaikuu niin epävarmuus kuin ylimielinen megatähteyden tavoittelu, kuin artistia, jonka kertomuksissa kaikki olisi vain onnistumista ja voitosta toiseen loikkimista. Itkevä miljonääri on kiinnostavampi kuin rahassa kylpevä miljonääri. Trilogy on kuitenkin sillä tavalla kummallinen paketti, että se ei ole varsinaisesti tasapainoinen levykokonaisuus, vaan kolmen jo aiemmin julkaistun mixtapen uudellenjulkaisu yhden nimen alla. The Weekndin mixtapet kuulleelle se tarjoaa vain kolme uutta kappaletta, ja on laulujen aiheiden ja musiikillisen samankaltaisuuden takia aika raskas kokonaisuus.

”For sure, loving I need more, I need yours
She ain’t looking for that unconditional
What the fuck these bitches on
They want what I’m sittin’ on
They don’t want my love
They just want my potential”

Kun artistimme venyttelee hunajaisella äänellään Trilogyn ensimmäisen levyn puolivälissä haikeaa kertomusta rakkauden mahdottomuudesta tässä ajassa, olen vielä hänen puolellaan, mutta kun sama teema toistuu vain muutamin muunnoksin lukuisia kertoja myöhemmin, alkaa koko touhu vaikuttaa väkinäiseltä.

Silti yksittäisissä kappaleissa The Weekndin kyvyt lauluntekijänä ja tulkitsijana ovat kirkkaasti esillä. Miestä on jo ehditty amerikkalaisessa mediassa vertaamaan Michael Jacksoniin, mikä on kanadalais-artistin ilmeisestä lahjakkuudesta huolimatta jokseenkin yliampuva vertaus. Toki hänen ilmaisunsa voimakkuus ja Trilogyn parhaiden hetkien kirjava musiikillinen anti nostavat odotuksia vasta 22-vuotiaan moniosaajan uraa kohtaan, varsinkin kun kokonaisuuteen lisätyistä kolmesta uudesta biisistä kaksi, Twenty Eight ja Till Dawn (Here Comes The Sun) ovat levyn parhaimmistoa. Mutta niitä parhaita hetkiä riittää kyllä muutenkin.

Kokonaisuuden avaava High For This on surisevine soundeineen ja urkujen vetämine taustoineen eeppistä nyky-r&b:tä, kun taas Siouxsie and the Banshees -samplea elektropop-mausteiden läpi kuljettava House of Balloons jää vastustamattomasti soimaan päähän. Syntikkaminimalismin ytimeen osuva The Morning, Draken vierailun komeasti värittämä The Zone ja suorastaan raastavan kaunista herkistelyä annosteleva Montreal taas osoittavat, että rauhallisimmillaankin The Weekndin tulkinta säilyttää vetovoimansa.

78 Epätasainen ja ylipitkä Trilogy sisältää sen verran monta soundiltaan tuoretta ja koukuttavaa r&b-helmeä, että siltä on helppo poimia monta ehdokasta vuoden parhaat biisit -listoille. Michael Jacksonin mantteliperijäksi The Weekndin ei median vertailuista huolimatta tarvitse pyrkiä, sillä näin lahjakas tekijä tuskin jää esikuviensa varjoissa tarpomaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kuuntele The Weekndin Twenty Eight YouTubesta.