The War On Drugs – Slave Ambient

Secretly Canadian

Philadelphialainen War on Drugs tuo americanan 2010-luvulle.

Kun yhtye on joka julkaisullaan ylittänyt riman kerta kerralta korkeammalta, herää kysymys, milloin on ensimmäisen pudotuksen vuoro.

Mitä The War On Drugsiin tulee, epäonnistumisen vaaraa ei ole näkyvissä. Yhtye nousee uudella albumillaan jo mitalikorkeuksiin.

The War On Drugsin viimevuotinen Future Weather EP viritti philadelphialaisyhtyettä kohtaan tuntemani kiinnostuksen huippuunsa. Jo Wagonwheel Blues -debyytillään bändi oli esitellyt kiinnostavan tulkinnan americanasta, joka Future Weatherilla vietiin onnistuneesti hieman pidemmälle. Slave Ambient -albumilla yhtyeen näkemys vaikuttaa kirkastuneen vielä entisestään.

Slave Ambient on uudistettu painos klassisesta amerikkalaisesta kitararockista, jossa hienoimmillaan yhdistyy Springsteenin ja Pettyn kaltaisten nestorien perintö sekä juureva, mutta vahvasti efektoitu ja syntetisaattorein maustettu äänimaisema. Albumin miellyttävä ja kaikkialle ulottuva utuisuus syntyy juuri runsaasta efektien käytöstä, joka ei kuitenkaan mene liiallisuuksiin. Pääosa on varattu musiikille.

Lempeä Best Night soi kuin kaikuna Springsteenin makuukammarista. Se on unenomainen johdatus albumin maailmaan ja perusesimerkki The War On Drugsin tavasta naittaa keskenään uutta ja vanhaa. Kiireettömästi kypsyvä kuusiminuuttinen on sinänsä melko perinteistä americanaa, joka kuitenkin muuttuu joksikin muuksi yhä pidemmälle edetessään. Adam Granducielin ääni on upotettu osaksi tasaisesti eteenpäin vellovaa äänimaisemaa, ja tuon tuosta esiin poimitaan pieniä yksityiskohtia ympäröivästä kitara–kosketin-kudelmasta.

Albumin ehdotonta kärkeä edustavat kaksi Future Weatherilta poimittua kappaletta. Päivitetty versio Brothersista sekä niin ikään kireäfarmarisen Pomon mieleen tuova Baby Missiles ovat The War On Drugsia hurmoksellisimmillaan. Näitä piikkejä Slave Ambient kaipaakin, sillä ne rikkovat sopivasti albumin muuten niin tasaista äänimaisemaa. Kokonaisuuden kannalta ne tuovat mukanaan myös oikean määrän tarttuvuutta ja selkeyttä muodostaen mielenkiintoisen vastaparin albumin vapaasti virtaaville intrumentaaliosioille. Samalla tavalla yhtyeen tyylitajusta kertoo albumin viimeiseksi sijoitettu Black Water Falls, jonka aikana kaikki humina hetkeksi lakkaa ja ympäröivä utuisuus tuntuu kaikkoavan vain palatakseen jälleen takaisin kuin huomaamatta.

The War On Drugsin riveissä aiemmin kitaroinut Kurt Vile sai kehuja alkuvuodesta julkaistulla albumillaan, jossa on kieltämättä yhtymäkohtia The War On Drugsin musiikkiin. Ei ole sattumaa, että Granduciel on puolestaan ollut mukana Kurt Vile & The Violatorsin riveissä. Kumpaakin tuntuu kiinnostavan amerikkalaisen kitararockin ohella monipuoliset soundikokeilut sekä hämyiset äänimaailmat. Ja onhan molemmilla vieläpä hyvin samankaltainen, hieman laahaava ja laiskahkosti kaikuva ulosanti.

Mutta vaikka lähtökohdat ovatkin kovin samanlaiset, ovat lopputulokset erilaiset. Siinä missä Vilen hieno albumi hetkittäin nukahti omaan hypnoottisuuteensa ja sävellysten samankaltaisuuteen, The War On Drugsin tavoitteet säilyvät kirkkaina mielessä.

82 Kaiken tietoisen epämääräisyytensä ja kokeilevuutensa alla Slave Ambient on albumillinen tarkkaan sävellettyä ja ajatonta kitararockia, joka tuo americanan 2010-luvulle. Se on uskollinen klassikoille, mutta luottaa myös omaan näkemykseensä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!