The Walkabouts – Travels in the Dustland

Glitterhouse

Pitkän linjan yhtye vaeltaa aavikolla, jolla luonnonvoimat korventavat ruumista ja suuret tunteet sydäntä.

Seattlelainen The Walkabouts on tehnyt kulttimusiikkiaan jo vuodesta 1984 Carla Torgersonin ja Chris Eckmanin johtamana ja vaihtuvien muusikkokumppaneiden kanssa. Travels in the Dustland on yhtyeen ensimmäinen levy kuuteen vuoteen.

Se on myös tervetullut muistutus yhtyeestä, johon ihastuin vähän jo vanhan vuosituhannen puolella, mutta jonka olemassaolon ehdin melkein unohtaa.

Walkabouts edustaa niin sanottua americanaa. Se siis kanavoi Pohjois-Amerikan perinteellisiä populaarimusiikkeja rockin kautta tai toisin päin, miten asian nyt haluaa nähdä. Se harrastaa myös myyttistä amerikkalaista kuvastoa, tämän levyn tapauksessa Meksikon rajaseudun polttavia erämaita, joissa kaktukset ovat piikikkäitä, elämä lyhyt ja rakkaus kohtalokasta. Se on siis romanttinen yhtye.

Romanttiselle yhtyeelle oleellista on kurottaa arjen tuolle puolen, Nietzchen kahtiajaossa apollonisesta dionyysiseen. Tämän Walkabouts tekee hyvin. Travels in the Dustland on vangitseva levy, sillä on oma maailmansa. Se kietoo sisäänsä. Se tekee mieli kuunnella aina vähintään kaksi kertaa peräkkäin.

Walkaboutsin ehdoton vahvuus on siinä, että Torgerson ja Eckman ovat kumpikin ilmaisuvoimaisia, mutta hyvin erilaisia vokalisteja. He jakavat biisit keskenään melko lailla tasan.

Travels in the Dustland alkaa aikamoisella tuplatyrmäyksellä. Ensin tulee vääjäämätöntä tuhoa riviensä välissä ennustava, vakaan bassokuvion vetämä My Diviner. Sen pinnalla Torgersonin lakoninen, hieman surullinen mutta pohjimmiltaan realistinen ääni johdattaa karujen tosiasioiden ja seitinohuiden toiveiden maisemiin. Biisin hidas tempo pysyy lähes kuuden minuutin ajan samana, kristallinkolkkoina helkkyviä kitaroita vain kasataan päällekkäin.

Sitä seuraa Eckmanin kiihkeämmin, miehistä uhkaa huokuen laulama The Dustlands, josta välittyvää vaaran tunnetta liennyttävät ylelliset orkestraatiot ja lähes slaavilainen melankolia.

Näissä maisemissa koko levy liikkuu. Se johdattaa Cormac McCarthyn romaaneista muistuttavaan maailmaan, jossa elämisen ehdot ovat tiukassa ja lopullinen ratkaisu häämöttää aina seuraavan mäenharjanteen takana. Mutta erämaa, rajaseutu, tomu ja tuhka toimivat tietysti vertauskuvina kaikelle sille, mitä ihmiset joutuvat käymään läpi ihan kaupunkiasunnoissakin.

Mies- ja naislaulun vuorottelu luo Walkaboutsin musiikkiin ihan omaa dynamiikkaansa. Jollei biisejä muuten osaisi paikantaa jollakin tasolla miesten ja naisten välisten asioiden alueelle, niin tämän myötä ainakin.

Walkabouts osaa hyödyntää kummankin vahvuuksia. Seesteisemmät, avarammat kappaleet ovat Torgersonin reviiriä, Eckmanin laulamissa biiseissä saattaa kitarakin mennä kunnolla särölle ja Mark Laneganin tekemiset tulla mieleen. Tätä arvostelijaa Thin of the Airin ja Every River Will Burnin kaltaiset täydellisen subliimit Torgerson-esitykset miellyttävät ehkä enemmän, mutta kautta linjan Walkabouts tietää, miten hyvästä biisistä saadaan kasvattamalla, kerroksia lisäämällä, kaikki draaman tehokeinot käyttämällä vielä parempi.

Ihan parasta on, että tällä yhtyeellä riittää back-katalogia läpikäytäväksi nyt, kun uusi ihastuminen on tosiasia.

84 Americanaa maksimalismin ystäville: synkkää, kaunista, melodista ja elokuvallista. Lopputulos ei ole maailman omaperäisin, mutta se upottaa ja hypnotisoi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!