The Strokes – Comedown Machine

RCA

Kuka pelastaisi The Strokesin?

Kuka pelastaisi The Strokesin?

Bailataan vähän kuin olisi vuosi 2001. Rockia tällä levyllä ei silti pelasteta.

StrokesKansiThe Strokes oli Is This It -debyyttialbumillaan (2001) hetken verran se suuri rockin pelastaja. Bändin retrosoundimaailma vintage-putkivahvistimien läpi soitettuine kitaroineen ja Julian Casablancasin lakonisen cooliin ulosantiin ja olemukseen yhdistettynä vakuutti lähes kaikki siitä, että rock’n’rollille tapahtui jotain, mitä se oli todella pitkään kaivannut.

The Strokes oli rockin pelastaja siihen asti, kunnes yhtyeen 1970- ja 1980-luvuille kumartavaa retrosoundia alettiin apinoida joka toisen uuden ja trendikkään newyorkilaisbändin levyllä. Se oli sitä niin pitkään, kunnes musiikkimedioissa tajuttiin, ettei pelastustoimenpiteitä olisi välttämättä edes tarvittu.

Nyt yhtye on ehtinyt urallaan jo viidenteen levyyn asti. Ensilevyn ja hiljattain julkaistun Comedown Machinen väliin on mahtunut hyväksi todetun kaavan toistoa (Room on Fire, 2003), hämmentävää tyylihapuilua (First Impressions of Earth, 2006) sekä paikoin The Rapturen mieleen tuovaa, tutumman strokesmaisen retroilun ja 1980-lukulaisen diskopunkin yhteennaittamisyritystä (Angles, 2011).

Miksi sitten pitäisi bailata niin kuin olisi vuosi 2001? Siksi, että Comedown Machinella on hetkiä, jotka voisivat olla Is This It -levytyssessioissa taltioitua, täpärästi tuolta kahdentoista vuoden takaiselta albumilta pois jäänyttä materiaalia. Levyltä löytyy lisäksi niin funkahtavaa kuin nopeatempoisempaa ja tanssittavaakin poljentoa, joka taipuu vahvasti 1980-lukulaiseksi Casablancasin falsettilaulun vauhdittamana. Avausraita Tap Out ja One Way Trigger ovat hyviä ja toimivia esimerkkejä.

All the Time on hyppy vuoteen 2001 ohjelmoituun aikakoneeseen. Laulu on The Strokesia tarttuvimmillaan – reipasta, melodista ja ennen kaikkea yksinkertaista. Solisti Casablancasin sanoitukset eivät rasita päätä monimutkaisuudellaan.

”You’re livin’ a lie
You’re livin’ a lie
You’re living too fast
You gotta pray for the best”

Julian Casablancas on kaikessa cooliudessaan The Strokesin vahvuus – ja heikkous. Hän on taitava antamaan itsestään vaikutelman, että häntä ei juuri kiinnosta laulaminen menestyvässä rockyhtyeessä. Mies tuntuu välillä vetävän ylimielisen rocktähden roolinsa yli. Comedown Machinella Casablancas ei ole enää se voima, joka teki osaltaan Is This Itistä 2000-lukulaisen retrorockbuumin kulmakivilevyn. Hän osaa tehdä edelleen tarttuvia melodioita, mutta kuulostaa välillä itsekin väsyneeltä omaan starailuunsa.

Soittopuolella muu bändi tekee parhaansa. Analogisyntikat ja vintagekitarat soivat parhaimmillaan komeasti, mutta levyn puolivälin jälkeen nekin tutut vahvuudet alkavat syömään omaa häntäänsä. Comedown Machine on alkupuolen ässähetkiensä jälkeen puuduttava albumi.

58 Muutama ronskisti 1980-luvulle nyökkäävä biisi toimii, mutta pahimmillaan The Strokesin loputon ja itseään toistava retroilu sekä Julian Casablancasin väsyneen leuhka tulkinta kääntyvät itseään vastaan. Comedown Machine ei pelasta rockia, mutta muistuttaa välähdyksin siitä, miksi The Strokes pelastajan titteliä muinoin kantoi.