The Smashing Pumpkins – Oceania

EMI/Martha's Music

Billy Corgan ja kokoelma tonokkeja.

Mark Twainia mukaillakseni: huhut The Smashing Pumpkinsin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja.

Uuuu jeaaaah! No nyt potkii! The Smashing Pumpkinsin uusin levy Oceania lähtee liikkeelle sellaisella psykedeelisellä vaihtoehto-hardrock-ilotulituksella, että puntit lepattavat. Herran pieksut! Tällaista ei ole kuultu yhtyeeltä sitten Gishin ja Siamese Dreamin ysärikultavuosien.

Melodisesti kutsuva, haaveileva, kaunis ja toisinaan sähköisesti ärisevä Oceania tuntuu voitokkaalta paluulta vuonna 2007 julkaistun Zeitgeistin pettymyksen jälkeen. Tuo levy oli paitsi kolkko, onton pöyhkeilevä ja kappalemateriaaliltaan heikko, myös kyynisyydessä marinoitu.

Albumi sai ansaitusti huonon vastaanoton sekä kriitikoilta että faneilta, ja The Smashing Pumpkins ajautui kriisiin. Yhtyeen johtohahmo Billy Corgan vietti keikat riitelemällä faniensa kanssa ja kieltäytyi soittamasta vanhoja hittejään. Niiden sijaan kuultiin lähes pelkästään uutta materiaalia, muun muassa pahamaineinen yli 30-minuuttinen jamihirviö Gossamer, joka oli omiaan tyhjentämään konserttisalit yleisöstä (kiertueen meininki kaikessa rujoudessaan on nähtävissä kiehtovalla If All Goes Wrong -dvd:llä). Yhtyeen faneilla oli uusien kappaleiden lisäksi vaikeuksia sulattaa uutta The Smashing Pumpkins -kokoonpanoa, jossa oli Corganin lisäksi vain yksi yhtyeen alkuperäisjäsen, rumpali Jimmy Chamberlin.

Vuoden 2012 The Smashing Pumpkins on itse asiassa vielä vähemmän ”aitoa tavaraa” kuin Zeitgeistillä. Levyllä esiintyvät Corganin lisäksi ”pakollisen kauniin naisbasistin” virkaa toimittava Nicole Fiorentino, ”ei pakollisen, mutta suositeltavan itämaistaustaisen kitaristin” virkaa toimittava Jeff Schroeder ja ”vaikka rumpukone ajaa käytännössä saman asian, silti lämpimästi suositeltavan virtuoosirumpalin” virkaa toimittava vasta 22-vuotias rumpalilupaus Mike Byrne.

Tällä kertaa kokoonpanon ”epäaitous” ei kuitenkaan haittaa. Ehkä se johtuu siitä, että Corgan on päättäväisesti musiikkiaan The Smashing Pumpkins -nimellä pilkasta ja välinpitämättömyydestä huolimatta tehdessään tuntunut ansainneen oikeutensa yhtyeen nimeen. Enää kyse ei ole rahastuksesta menneisyyden ansoilla, vaan todellisesta sitoutumisesta.

Aikana, jolloin 1990-luvun vaihtoehtosuuruudet seuraavat yhä sankemmin joukoin aikaisempien vuosikymmenien edeltäjiään ”soitetaan albumi x kokonaisuudessaan” -kiertueille tai muuten vain vanhoja hittejään veivaamaan, Corganin härkäpäinen pitäytyminen uudessa materiaalissa keikoilla alkaa sekin vaikuttaa melkein sankarilliselta.

Oli miten oli, uusi The Smashing Pumpkins -kokoonpano hoitaa verrattaisesta kasvottomuudestaan huolimatta tonttinsa loistavasti (virallisten tietojen mukaan Corgan on tällä kertaa antanut muidenkin soittaa). Corgan on yhä selvästi sirkuksen itseoikeutettu tirehtööri ja Oceania selvästi hänen tuotoksensa, mutta nyky-Pumpkins tuo levylle Zeitgeistiä tai Machina-levykaksikkoa orgaanisemman ja inhimillisemmän otteen.

Levyn aloittavan, vanhan fanin innosta piukeaksi saavan aloituskappaleen Quasarin jälkeen Oceania ei petä, vaan osoittaa olevansa näyttävä paluu yhtyeeltä, joka oli jo melkein tuomittu menneisyyden suuruuksien lohduttomalle kaatopaikalle.

Vaikka Oceania monesti viittaakin The Smashing Pumpkinsin menneisyyden huippuhetkiin, se ei sisällä 1990-luvulle haikailevaa nostalgiaa. Enemmänkin se on seuraava looginen askel yhtyeen uralla, joka yhdistää 1990-luvun alun psykedelialla ja shoegazingilla kyllästetyt soundit Adoren tummasävyiseen synapoptunnelmointiin. Kuuluupa mukana sävyjä myös vuoden 1996 Mellon Collie and the Infinite Sadnessin sadunomaisesta massivisuudesta, Corganin TheFutureEmbrace-soololevyn elektronisesta soundista ja 2000-luvun alun lyhytikäiseksi jääneen Zwan-projektin positiivisemmasta kimalluksesta.

Ennen kaikkea Oceanian kappalemateriaali on Corganin vahvinta sitten Adoren. Violet Raysin melankolinen kitarapop ja One Diamond, One Heartin peilipallon säihke upottavat kuuntelijan samettisen pimeisiin, mutta lämpimiin yömaisemiin. 1800-luvulla kehitetyn pyöreän ja asukkaiden jatkuvan tarkkailun mahdollistavan, lähinnä vankiloissa käytetyn, rakennusmallin mukaan nimetyn Panopticonin kitararock aaltoilee melloncolliemaisen oikukkaasti, ja Pale Horse lumoaa folkahtavalla hauraudellaan.

The Chimeran riemukas glampop välkehtii kuin monivärinen tähtisade ja kaunis Glissandra heittelehtii kuin levottomana puhaltava syystuuli. 1990-luvun alkupuolen lasersäteen lailla sivaltavat kitarariffit tyrmäävät haaveilevassa Inklessissä. Ylväästi pauhaavassa The Celestialsissa puolestaan kuuluu Siamese Dreamin kuolematon Disarm. Loisteliaassa Pinwheelsissä Corgan pelaa jossain 1970-luvun The Whon, U2:n, modernin eeppisen stadionrockin ja laulajalaulunkirjoittajamusiikin välimaastossa.

Oceanialla Corgan yllättäen onnistuu jopa tekemään ”sen levyn eeppisen kappaleen” juuri oikein. Toisin kuin usein aikaisemmin yhtyeen levyillä (kts. Machina/The Machines of Godin Glass and the Ghost Children, Zeitgeistin United States tai jopa Siamese Dreamin Silverfuck) Oceanian yli 9-minuuttinen nimikappale ei käy missään vaiheessa tylsäksi, vaan kuljettaa kuuntelijan suvannoista myrskyihin ja laaksoista vuorten huipuille ilman, että tämä missään vaiheessa pitkästyy.

Lempeällä Oceanialla Corganin sanoituksista on karsiutunut suurin osa raivosta, angstista ja katkeruudesta, jotka olivat hänen nuoruuden kappaleidensa potenteinta polttoainetta. Zeitgeistin 9/11:n jälkeinen innostus politikkaan ja maailmanlopun ennusmerkkeihin ovat nekin onneksi jääneet taakse.

Quasar peilaa omaa new age -sivustoaankin pitäneen Corganin mieltymystä henkisyyteen, mystiikkaan ja uskontoihin, ja antipsykoottisen Thorazine-lääkkeen nimeä toistelevassa Pale Horsessa hän käsittelee järkkyvää mieltä. Oceanian pääasiallinen aihe on kuitenkin satumainen, kaunis, unenomainen ja pakahduttava, tosin välillä myös kipeästi kolhiva, rakkaus.

Violet Raysillä Corgan seilaa ekstaattisen rakkauden aalloilla:

”In magic no heart’s lost
And I’ll leave with anyone this night
And I’ll kiss anyone tonight”

Lumoavassa The Chimerassa rakkaus on täynnä salaperäistä taikaa:

”’Cause love’s forever strange
Nestle on the moon
Should you hear the faint murmur
Of what love might do”

The Celestialsissa rakkaus voittaa paranoian ja pettymysten keskellä:

”Never let the summer catch you down
Never let your thoughts run free
Even when their numbers draw you out
Everything I want is free
‘Til the end
I’m gonna love you 101 percent
I’m gonna love you ’til this ends”

My Love Is Winter alkaa yksinäisyydestä ja rakkaudettomuudesta, mutta päätyy lopulta tosiuskovaisen uskontunnustukseen:

“There is love enough for the both of us
There is love enough
There is love”

Yhtyeen haaveilevampaan puoleen turpean hardrockin sijaan keskittyvä Oceania on levy, joka antaa Corganille ja The Smashing Pumpkinsille jälleen tulevaisuuden. Yhtye, joka tuntui sotkeutuneen lopullisesti omaan teennäisyyteensä puuhastellessaan ikuisuusprojektilta vaikuttavan Teargarden by Kaleidyscope -konseptilevynsä kanssa (jonka osa Oceaniakin on) ja Corganin sekoillessa toinen toistaan eriskummallisemmissa yhteyksissä (lue lisää Santtu Reinikaisen mainiosta artikkelista), tekee tällä levyllä yllättävän, mutta tervetulleen paluun. Sopii toivoa, että tämä on onnellisen sattuman sijaan uusi alku.

89 Oceanialla tuskallisen pitkän kuivan kauden jälkeen jo erämaahan eksyneeksi luultu The Smashing Pumpkins onnistuu luomaan jälleen voimallista, säväyttävää ja ajankohtaista rockia. Oli jo aikakin. Tervetuloa takaisin!

http://www.youtube.com/watch?v=L0SVMcGLp8E