The Shins – Port of Morrow

Columbia

Luonnonkaunis Nuorgam ei lakannut hämmästyttämästä James Merceriä, vaikka Port of Morrow siellä kalseasti vastaanotettiinkin.

James Mercerin johtama 2000-luvun indiesuuruus palaa viiden vuoden tauon jälkeen uudella levyllä ja uudella kokoonpanolla.

The Shinsin nousu vaatimattomasta sivuprojektista yhdeksi 2000-luvun indiepopsoundin määrittäjistä on oikea tuhkimotarina. James Mercer perusti sen Flake Music -yhtyeensä rinnalle vuonna 1996. Flake Music ei onnistunut kuitenkaan saavuttamaan merkittävää suosiota ja hajosi tehtyään vain yhden levyn, joten Mercer keskitti huomionsa The Shinsiin.

Yhtye keräsi kiitosta kriitikoilta, mutta ei aluksi saavuttanut kuin kulttisuosiota. Kaikki kuitenkin muuttui, kun ohjaaja-näyttelijä Zach Braff valitsi The Shinsin kappaleet New Slang ja Caring Is Creepy elokuvansa Garden Staten Grammy-palkitulle soundtrackille.

Elokuvassa Natalie Portmanin näyttelemä Sam julistaa elokuvan päähenkilölle, masennuslääkehorroksesta heräävälle Andrew Largemanille, yhtyeen kuuntelemisen voivan muuttaa hänen elämänsä. Vähitellen yhä useampi alkoi olla samaa mieltä.

The Shinsin musiikki osui 2000-luvun puolivälissä juuri sopivaan saumaan. Se oli yhdistelmä klassista 1960-lukulaista vuosikertapoppia, folkpohjaista laulaja-laulunkirjoittajaherkistelyä, sydänsuruista tunnustuksellisuutta, vaihtoehtokantria ja hiukan särmää tuovia kevyen elektronisia soundeja. Se tarjosi tunteisiin vetoavan ja aikuisemman muunnelman siitä vaihtoehtomusiikista, jonka parissa 2000-luvun pari-kolmekymppiset olivat kasvaneet.

Tämä musiikki ei ehkä käynyt tuskan ja raivon purkamiseen moshpitissä jonkun maihari silmässäsi, mutta soveltui sitäkin paremmin viihtyisän vaihtoehtoisiin kahviloihin, sivistyneisiin kotibileisiin ja myöhäisillan itsetutkiskeluun.

Vuoteen 2007 mennessä The Shinsistä oli tullut yksi amerikkalaisen indien suosituimmista yhtyeistä. Sen kolmas albumi Wincing the Night Away toi Sub Pop -levy-yhtiölle sen kaikkien aikojen parhaan listasijoituksen Billboardin albumilistalla (ällistyttävä sija 2 – The Shinsin aikaisempi ennätys oli sija 86 ja Sub Popin 79, jonka se sai The Afghan Whigsin Black Love -levyllä vuonna 1996) ja Mercerille ja kumppaneille Grammy-ehdokkuuden.

The Shins oli taistellut tiensä tuntemattomuudesta myyntilistojen kärkeen, mutta kun kuumaa rautaa piti alkaa takoa, Mercer uupui ja oli valmis lopettamaan yhtyeen. The Shins pistettiin jäihin ja Mercer keskittyi tuottaja Danger Mousen kanssa Broken Bells -projektiin, joka julkaisi ristiriitaisen vastaanoton saaneen debyyttialbuminsa vuonna 2010.

Nyt viisi vuotta The Shinsin kaupallisen huippuhetken jälkeen Mercer on kaivanut yhtyeensä naftaliinista, mutta melkoiset muutokset kokeneena. Jo Wincing the Night Away oli syntynyt enimmäkseen ilman muita yhtyeen jäseniä, ja tällä kertaa koko revohka on mennyt virallisesti vaihtoon.

Kitaristi Dave Hernandez soittaa parilla raidalla ja kosketinsoittaja Marty Randall yhdellä, mutta pääasiassa Port of Morrow on Mercerin ja tuottaja Greg Kurstinin yhteistyön tulos. Apuaan tarjoavat muiden muassa Modest Mousen Joe Plummer, Crystal Skullsin Yuuki Matthews sekä Sleater-Kinneystä, Quasista ja Wild Flagista tuttu Janet Weiss. Kaikkien vierailijoiden keskellä The Shinsistä on tullut lopullisesti James Mercerin sooloprojekti.

Port of Morrow kuulostaakin laulaja-laulunkirjoittajalevyltä. Sellaiselta, jolla kriisin läpikäynyt taiteilija etsii itseään. Levyllä esiin astelee entistä aikuisempi ja seesteisempi The Shins, joka samalla sekä kokeilee että lipuu yhä lähemmäksi siloteltua valtavirtapoppia.

Joillakin Port of Morrow’n raidoilla tämä uusi lähestymistapa tuottaa hienoja tuloksia. Albumin ensimmäisellä singlellä ja videolla Simple Songilla Mercer tavoittaa uudella isommalla soundilla tasoja, joihin The Shinsin menneisyyden ujostelu ei päässyt. Musiikki pauhaa kuin koski Mercerin laulaessa sanoja, joissa välähtelevät valtameret, jalkapallokentät, rotkot ja tulvat.

Mercer on kertonut laulun kertovan hänen ja hänen vaimonsa rakkaudesta, ja Simple Songilla hän onnistuukin kuvaamaan rakkauden syntyä koskettavasti ja aidon tuntuisesti:

”Remember walking a mile to your house
Aglow in the dark
I made a fumbling play for your heart
And the act struck a spark”

Myös The Shinsin miehistönvaihdokset ovat inspiroineet Simple Songin sanoituksia, kuten sen kertosäkeestä voi päätellä:

”I know that things can really get rough
When you go it alone
Don’t go thinking you gotta be tough
To bleed like a stone”

Simple Songin ohella levyn parasta puolta esittelevät kantrivaikutteiset kaunottaret For a Fool ja September sekä ilmavasti rullaava No Way Down. Septemberissä Mercer eläytyy kantrisoundille sopivasti itsesäälissä kieriväksi katuvaksi rentuksi, jonka naisen uhrautuva rakkaus pelastaa:

”I’ve been selfish and full of pride
And she knows deep down there’s a little child
But I’ve got a good side to me as well
And it’s that she loves in spite of everything else”

Port of Morrow’lla Mercerin osumatarkkuus ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin aikaisemmilla The Shins -levyillä. Mukaan on päässyt sekä mitäänsanomattomia että epäonnistuneita kappaleita.

Ensiksi mainittuun kategoriaan voi laskea nätin It’s Only Lifen ja veikeästä säkeistöstä mahtipontiseen kertosäkeeseen nousevan Bait and Switchin, jotka lipuvat ohi mukavasti, mutta jälkiä jättämättä kuin karanneet ilmapallot sinitaivaalla.

Vähemmän onnistuneita ovat mairea, Paul Simonin huolettomimmillaan mieleen tuova Fall of ’82, jonka pehmorock-soundit ja trumpettisoolo eivät erityisesti ihastuta. Levyn päättävä tummasävyinen nimikappale maittaa aluksi, mutta väljähtyy nopeasti.

Paremmin toimivat 40 Mark Strasse, joka muistuttaa soulahtavine falsettikertosäkeineen enemmän Phoenixia kuin Mercerin aikaisempia tekosia, ja Broken Bellsin synkemmistä sävelistä mallia ottanut Rifle’s Spiral.

Mercerin ja Kurstinin levylle säätämät soundit vievät The Shinsin yhä kauemmaksi indiestä ja lähemmäksi keskitien kitarapoppia. Totta toki on, ettei Mercer ole ikinä loistanut särmikkyydellä tai innovatiivisuudella. Aikaisemmin hänen kappaleensa ovat kuitenkin onnistuneet pitämään The Shinsin piirun verran laimeuden yläpuolella.

Kun kappaleet pettävät, alla häämöttää pelottavan syvä rotko pullollaan keskinkertaista, keskiluokkaista ja haaleaksi valkopestyä indiepoppia. Tällä kertaa köysi pitää, mutta vain juuri ja juuri.

61 Port of Morrow on melodinen ja miellyttävä levy, jonka musiikki on taidokkaasti ja epäilemättä suurella sydämellä tehtyä, mutta vaikea siitä on innostua. Näitä lauluja kuunnellessa ei voi olla ajattelematta, että jos Garden Staten Andrew Largeman olisi kuullut tämän levyn, hän saattaisi yhä hortoilla läpi elämänsä lääkehöyryissä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!