The Raveonettes – Raven in the Grave

Vice

Muovisista goottisävyistä huolimatta tanskalaisduon soundi on edelleen sen kappalemateriaalia kiinnostavampaa.

2000-luvun alussa rock pelasti rockin. Niin ainakin luultiin.
The Strokesin ja The White Stripesin vanavedessä pelastustalkoisiin marssi joukko moppitukkia kitarassaan kolme sointua, mielessään New Yorkin soundi ja kasvoillaan itsevarma ilme. Orkesterien nimet alkoivat The-etuliitteellä ja loppuivat s-kirjaimeen. Esikuviensa tasolle näistä ei noussut yksikään.

Tässä kohortissa The Raveonettes kuulosti poikkeuksellisen kiinnostavalta. Sune Rose Wagnerin ja Sharin Foon muodostama duo poimi estetiikkansa 1950-luvun kauhufilmeistä, kitarariffinsä nuhruisista autotalleista ja äänimaailmansa The Velvet Undergroundin kaltaisilta suunnannäyttäjiltä.

Raveonettesin kappaleet eivät olleet ihmeellisiä, mutta yhtyeen konseptissa oli alusta asti imua. Kaksikko sävelsi musiikkinsa alennettuun B-molliin ja hyväksyi korkeintaan kolme sointua kappaletta kohden. Rumpusetistä revittiin pois kaikki turha symbaaleita myöten. Kokonaisuuden kruunasi sähköisen äänivallin taustalla humissut harmonialaulu.
Lähtökohdissa oli sekä tärkeilyä että näkemystä. Siis röyhkeyttä.

Orkesterin dogma kantoi ensimmäisen levyn (Whip It On, 2002) loppuun. Kun toinen samoilla periaatteilla luotu kiekko (Chain Gang of Love, 2003) jäi junnaamaan paikalleen, yhtye antoi tilaa useammille sävelille.

Kuitenkin vasta vuonna 2009 ilmestynyt In and Out of Control realisoi Raveonettesin koko potentiaalin. Levy jalosti yhtyeen ilmaisun aiempaa valtavirtaisemmaksi kohinaksi, jossa oli sekä tunnelmallista syvyyttä että perusteltua pinnallisuutta.

Ehkä kiitelty levy antoi Raveonettesille liikaa itseluottamusta tai sitten kappalevaranto kului kerralla loppuun. Raven in the Grave on nimittäin vain kalpea toisinto edeltäjästään.

Raveonettes tutkii entistä läheisemmin 1980-luvun post-punkin muotokieltä ja tunnustaa sen kunniaksi mustaa väriä. Liike tuntuu olevan jälkijättöinen reaktio 2000-luvun trendeihin, mutta se on samalla luonnollista jatkoa orkesterin diskografiselle kehitykselle.

Loppuun kaluttu tyylisuunta vaatisi kuitenkin poikkeuksellisen terävää sävellystyötä herättääkseen kiinnostusta. Sillä saralla Raveonettes törmää seinään.

Yhtye on lisännyt sointiinsa goottihenkisiä kosketinlinjoja ja itsetarkoituksellista synkeyttä. Uudet sävyt tuntuvat vanhojen ongelmien peittelyltä. Duo tuntuu luottavan siihen, että pätevä kuori kelpaa onttonakin – takaahan ontto tila yhtyeen tavaramerkiksi nousseen tilakaiun.

Raven in the Grave kuulostaa velvollisuudentuntoiselta julkaisulta, jolla Raveonettes kertoo suuntansa mutta ei määränpäätä. Riffit ja kosketinkuviot luovat kappaleille pätevän rungon, joka jähmettyy kuitenkin muoviseksi massaksi.

Vaikka The Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen kaltaiset referenssit leijailevat ilmassa hienovaraisesti päivitettyinä, levyltä puuttuu se tarvittava maanisuus, jonka esimerkiksi Silverbullit synnytti samoista elementeistä mestarillisella Arclightillaan (2004).

Levyn yleisteema on vakava ja hidas. Lukuisat vähätempoiset palat kuulostavat lähinnä välisoitoilta, joilla vedetään henkeä ja koetetaan pitää kuulija jännittyneenä, kunnes albumi räjäytetään taas ilmoille. Kun nämä hymistelyt vievät yli puolet levytilasta ja kun räjähdystä ei näy eikä kuulu, ollaan komeasti hakoteillä.

Raveonettesin kappalemateriaali ei ole kerta kaikkiaan riittävän vahvaa. Soitostakin on kadonnut alkuvuosien intensiivisyys. Kitaroita vaivaa omituinen velttous ja rytmit ovat tasapaksuja. Kappaleissa on paljonkin satunnaista kauneutta, mutta se vaatisi kasvaakseen enemmän valoa, lämpöä ja verevää läsnäoloa. Ehkä yhtyeen pitäisi luottaa enemmän sydämeensä kuin korvaansa.

Huippuhetket on helppo osoittaa. Niitä ei ole paljon, mutta ne kiilaavat kuin kiusoitellakseen Raveonettesin uran lakipisteiden tasolle. Varsinaisena iskusävelmänä soi Ignite. Keimailevan kitarateeman kuljettama kappale antaa kutkuttavan vihjeen siitä, mitä yhtye voisi saada irti psykoottisesta irtosuhteesta rautalangan kanssa.

New Orderia myötäilevän Recharge & Revoltin ja elokuvamaisesti haikailevan War in Heavenin kaltaiset kappaleet puolestaan todistavat, että yhtyeen soundi antaisi nykyiselläänkin mahdollisuuden paljon laaja-alaisempaan ja moniulotteisempaan ilmaisuun.

Jotakin Raveonettesin kannattaisi joka tapauksessa tehdä. Nykyisellään kaksikon synkistely on mielikuvituksetonta maalailua, josta puuttuu sidos todellisiin tunnetiloihin. Duon olisi hyvä oivaltaa, että sen muotokieli ei sellaisenaan synnytä kovinkaan voimakkaita elämyksiä.

Kun tunnetta on mukana vain siteeksi, tulisi kuulija vietellä ohjelmallisen soinnin sijasta avoimesti tarttuvilla sävelillä. Jos Raveonettes lähtisi liikkeelle niistä ja keskittyisi soundien etsimiseen vasta sitten, saattaisi se löytää kultajuonteen vielä uudestaan.
On mahdotonta sanoa, olisiko tuo yhtyeelle liian helppo vai vaikea ratkaisu.

44 The Raveonettesin tyyli kiehtoo, mutta ei kannattele enää kovinkaan montaa näin sisällötöntä levyä. Käytyään kertaalleen osaamisensa ytimessä yhtye on jälleen itsensä vankina.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The Raveonettes – Recharge & Revolt