The Prefab Messiahs – Peace, Love & Alienation

Fixed Identity

Prefab Messiahs - syntyneet vapahtamaan.

The Prefab Messiahs uskoi, että ainoa tie poptähdeksi on myydä sielunsa saatanalle. Suppeahko kokoelmalevy todistaa, että kauppoja ei koskaan syntynyt.

“Post-punk new wave pop pseudo-psychedelic band”, kuvaili Xerox Feinberg yhtyettään Clark Universityn kampuksella levittämissään ilmoituksissa. The Prefab Messiahs oli tuolloin vasta konseptivaiheessa: kitaristi Feinberg ja rumpali Egg Al etsivät lisämuusikoita riveihinsä, koska olivat itse soittotaidottomia ja Egg Alilla rumpujen tilalla vain setti tyhjiä pitsalaatikkoja.

Elettiin 1980-luvun alkua Massachusettsin Worcesterissa. ”Wormtownin” undergroundin muodostivat kaikenkarvaiset punk-kokoonpanot, joista Prefab Messiahs erottui dadaistisilla manifesteillaan ja omistautumisellaan 1960-luvun popille ja garagelle. Lisäksi bändillä oli pakkomielle McDonald’siin ja donitseihin.

Vuosilta 1982 ja 1983 äänityksiä poimiva minialbumi Peace, Love & Alienation ei ole mikään 20 Suosikkia -kokoelma. Bändin tekemisistä lähimmäs hittipotentiaalia pääsevää Franz Kafka -punkrykäisyä ei ole sisällytetty mukaan, ja valikoima sisältää vain yhden donitsiaiheisen kappaleen. Syventävää katsausta halajavalle vuoden 1998 Devolver-kokoelma on kattavampi, mutta remasteroimaton vaihtoehto – suurin osa yhtyeen tuotannosta kun on äänitetty perin primitiivisissä oloissa.

Kahdeksan kappalevalintaa riittää kuitenkin summaamaan riittävän ytimekkäästi sen, mistä Prefab Messiahsin kaksi vuotta kestäneessä taipaleessa oli kyse. Treenailua kampusradion tiloissa, satunnainen lämppärikeikka Mission of Burmalle, roskaruokaa, psykedeliaa, lusmuilua ja sisäpiirivitsejä – sekä tietysti näsäviisasta provosointia kaikkiin suuntiin.

Basistikseen yhtye löysi Kris ”Trip” Thompsonin, joka myöhemmin tulisi vaikuttamaan Abunai!-yhtyeessä. Egg Alin jättäydyttyä sivuun rumpalin paikalle otettiin ”Ringoksi” ristitty Casio VL-tone, mikä aiheutti tyrmistystä paikallisen bändikilpailun hard rock -orientoituneessa yleisössä, etenkin Messiahsin yllättäen voitettua esikarsinnat.

Peace, Love & Alienation kiehtoo, koska kaiken novelty-arvon ja college-huumorin ohella se pitää sisällään pinnan alla kytevää nuorten miesten ahdistusta ja kasvukipuja. Don’t Go to the Party on tuskastunutta Solo Cup -tuijottelua, ja sen kuvaamat tunnelmat lienevät tuttuja kaikille opiskelijabileissä seinäruusuina kärvistelleille.

Kaikessa taustalla piilevää melankoliaa lievittää ajoittain ammentaminen aurinkoisesta psykepopista, mutta 1980-lukulaiset realiteetit tunnustaen yhtye myös tiedostaa hippinostalgian vieraantuneen kääntöpuolen. Cousin Artie esimerkiksi on omistettu Woodstock-viikonlopusta pysyvästi traumatisoituneelle paikallisen baarin ovimiehelle. Yleistunnelma levyllä on tuon tuostakin nyrjähtäneen tragikoominen.

Prefab Messiahsin kohdalla olisi helppo vetää yhtäläisyyksiä orastaneeseen Paisley Underground -liikkeeseen tai The Dukes of Stratosphearin kaltaiseen naivistiseen retroiluun. Todellisuudessa tämä tuntemattomaksi jäänyt yhtye tuskin antoi vaikutteita mihinkään suuntaan ja ottikin niitä valikoiden: bändi toimi tyypillisessä pikkukaupunkilaisessa tyhjiössä, jossa ulkopuolelta tulevat virikkeet tulkittiin oman mielen mukaan.

Ennen kaikkea kokoelma toimii paljastavana pintaraapaisuna 1980-luvun alun undergroundiin, jossa säännöt keksittiin itse ja elementtejä yhdisteltiin epäsovinnaisesti vailla ohjelmallisuutta tai käsitystä suuren maailman trendeistä. Syntyy vaikutelma, että kolmen vuosikymmenen saatossa vähän on muuttunut. Loputtomasti popkulttuurireliikkejä leikkaavat ja liimailevat nykypäivän lo-fi-hipsterit eivät lopulta ole tekemisissään kovinkaan omaperäisiä.

88 Peace, Love & Alienation on edustavan läpileikkauksen muodostavilla kappalevalinnoilla ryyditetty kiehtova dokumentti, jonka ainoa puute on sen suppea mitta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!