The National – Trouble Will Find Me

4AD

Miesten muoti kuluvana keväänä on ajatonta, mutta virallisuutta voi rikkoa hillityllä parralla.

Miesten muoti kuluvana keväänä on ajatonta, mutta virallisuutta voi rikkoa hillityllä parralla.

The National jalostaa melankoliapoppinsa kansainväliseen luokkaan uudella albumillaan, väittää Samuli Knuuti. Oskari Onninen on hieman eri mieltä.

the-national-trouble-will-find-me-608x608-1368715051SK: Maailman kuluneimpia kliseitä on sanoa, että eskimoilla on milloin-mikäkin-määrä sanoja lumelle. The National sen sijaan on loihtinut jo kuuden albumillisen verran synonyymeja romanttisille epäonnistumisille. Laulaja Matt Berningerin ääneen kiteytyvät kaikki tytöt (tai pojat), joita et ikinä tullut suudelleeksi, kaikki hukatut mahdollisuudet, kaikki väärät valinnat, kaikki ne tilaisuudet jotka menivät ja jotka tajusit tilaisuuksiksi vasta kun ne olivat menneet.

Mitä pidemmälle The Nationalin ura on edennyt, sitä selvemmin Berninger on leimannut itsensä Morrisseyn sielunkumppaniksi – Bona Dragin mainitseminen kappaleessa Pink Rabbits on itseään painavampi tunnustus. Mutta siinä missä Morrissey on aina ollut androgyyni, Berninger on traaginen ja pesunkestävä hetero: tästä kielivät paitsi kappaleisiin sirotellut naisten nimet myös niin vettynyt itsesääli, johon vain naisten hylkäämät miehet pystyvät.

On helppoa ajatella The Nationalin tekevän samaa albumia yhä uudelleen, mutta vanhoihin albumeihin palaaminen todistaa oletuksen vääräksi. Läpimurtolevyt Alligator (2005) ja Boxer (2007) ovat hyvin tiheitä levyjä, paljon rosoisempia ja särmikkäämpiä kuin kaksi viimeisintä, ja Berningerin laulajahahmon ulosannissa oli vielä sosiopatiaa ja itseensä kompastelevaa monisanaisuutta. Kun Richey Edwards ei ole enää keskuudessamme, kuka muu tunkisi kertosäkeeseen sanat:

”Just another another uninnocent
inelegant fall into the unmagnificent lives of adults”?

OO: Vaikka The Nationaliin ovat aina liittyneet edellä mainitut romanttiset epäonnistumiset, Matt Berninger on pysynyt kaikesta viileän etäällä – kunnes nyt. Uusi albumi Trouble Will Find Me on yhtä keski-ikäistyvän miehen suruaariaa ja hiljaista itsesääliä, jota juodaan alas kirjahyllyjen verhoamassa brooklynilaisasunnossa laatupunaviinin kanssa. Ne tunteet ja aikuistumiskivut, orastavat erot ja nuoruuden katoaminen, jotka olivat High Violetilla (2010) pala kurkussa, vuotavat nyt Berningerin silmistä vetenä ja värisyttäisivät hänen ääntään, jos hän kykenisi niin sävykkääseen tulkintaan.

Sosiopatian katoaminen on tehnyt The Nationalista indierock-vastineen Juha Itkosen empatiaproosalle (ilmaisusta kiitos Tommi Melenderille). Vaikka The National on siirtynyt kovin itkosmaisista sukupolvi- ja kasvuteemoista pari pykälää yksinäistä lasinpohjan tuijottamista kohti, Berningerin tekstit elävät siitä, että ne tähtäävät tunnereaktioihin välillä turhankin paljon. Särkynyt tila tulee toki parhaimmillaan liki ja koskettaa, kuten Berningerin purkaessa alakuloisen keski-ikäisen alentunutta liikuttumiskykyä Don’t Swallow the Cap -kappaleessa: ”To see me cry / play Let It Be / or Nevermind”.

Muutoin Trouble Will Find Me ruotii enemmän terapeutinsohvalla käytäviä keskusteluja höystäen niitä – jälleen itkosmaisilla popmusiikkiviittauksilla – kuin sitä urbaanin elonkuvan tyhjyyttä, johon Nationalissa oli aiemmin helppo rakastua. Siihen nähden on erityisen outoa, että levyn kappaleet on täytetty tekstillä selvästi aiempaa tiiviimmin.

SK: Trouble Will Find Me -albumilla Berninger ja taustabändinsä on virtaviivaistanut ilmaisuaan. Mestarillinen High Violet omalla tavallaan kolkutti mestaruussarjan portteja, mutta koska The National elää alisuorittamisesta, megasuosio jäi tulematta. He ovat tuomittuja jäämään ikuisesti R.E.M.:ksi ennen The One I Lovea, ennen Losing My Religionia.

Trouble Will Find Me tuntuukin aluksi pettymykseltä, sillä sekään ei tarjoile niitä kaivattuja hittejä. Mutta The Nationalin nerous onkin kumulatiivista, kiintymys bändiin kertyy elimistöön levy levyltä. Demons, Graceless ja Humiliation ovat silkkaa poptaidetta, kappaleet ovat synkkiä kuin nimensä, mutta Berninger silti laulaa ne pilke silmäkulmassa. ”When I walk into the room, I don’t light it up”, kuuluu yksi säe ja toinen: ”I don’t have a sunny side to face this.” Ja kukapa muu saisi säkeen ”I was a white girl in a park full of white girls” kuulostamaan traagisemmalta kuin parrakas amerikkalaismies?

OO: Mutta eikö The National oikeastaan jo ole mestaruussarjassa, vaikka Losing My Religion on jäänyt ja myös jäävä siltä tekemättä? Bändi on kuitenkin kolmen viimeisen levyn sarjallaan noussut Radioheadin ja Arcade Firen sukuiseksi indien suureksi pyhäksi. Toisin sanoen siis yhtyeeksi, johon suuren konsensuksen on hankala suhtautua hymistelyä nihkeämmin. Ja kun bändiä katsoo tämän statuksen kautta, kumulatiivinen nerous ei riitä. Tekee Berninger mitä tahansa, hän on tehnyt kaiken sen paremmin jo joskus aiemmin.

Trouble Will Find Men paras neljännes, johon kuuluvat Don’t Swallow the Capin lisäksi levyn surullisuuden kaunein ilmentymä Fireproof, Nationalin ideaa suorastaan platonisella puhtaudella esittelevä Sea of Love sekä päätöskolmikko, ovat kappaleita, joiden pitäisi olla Nationalille rutiinia, arkisia itsestäänselvyyksiä kuin kauluspaitojen silittäminen ja satunnaiset juoksulenkit Central Parkissa.

SK: Trouble Will Find Me on ylipitkä ja omaan napaansa tuijottava levy, mutta niin on suuri osa sen kohderyhmästäkin. Kuten minä. Vaikka se ei ole bändin paras levy, se on silti tarpeellinen luku bändin fantastiseen historiaan. Maailma olisi huonompi paikka ilman Don’t Swallow The Capin ja This Is The Last Timen kaltaisia kappaleita.

Toisin kuin vaikkapa aikalaisensa Grizzly Bear tai Tame Impala, The National iskee suoraan vyön alle, tavoittelee suoraa emotionaalista reaktiota. Siksi se on tullut tänne pysyäkseen, ja siksi sitä inhoavat ne, joille viileys on itseisarvo ja keino pakastaa itsensä tuntemasta mitään.

OO: En todellakaan käy kiistämään sitä, etteikö Trouble Will Find Me olisi tarpeellinen luku Nationalin suureen suurkaupunkiromaaniin. Sen sijaan se on luku, joka pakottaa pelkäämään sitä, että seuraavat neljäsataa sivua märehditään samaa, vaikka kerronnan struktuuri ja juonenrakenteet ovat olleet tuttuja jo edellisten sivusatojen ajan. Vaikka National ei ole ikinä lukeutunut indierockin ekstrovertteihin, Trouble Will Find Me on bändin uran käpertynein ja masentunein albumi. Samalla se on myös tekijöidensä heikoin täyspitkä kymmeneen vuoteen. Se, kuinka levy pakottaa siitäkin huolimatta hymistelyyn ja nyökyttelyyn, osoittaa, että Nationalin konseptissa on kuluneisuudestaan huolimatta jotain erityistä.

Trouble Will Find Me käy oppikirjanäytteeksi indierock-bändin henkisestä sekä fyysisestä keski-iänkriisistä – kypsymisestä, joka on kääntynyt itseään vastaan. Albumi herättää tietysti tunteita eri tavoin kuin lukuisten kollegayhtyeiden tuotokset, mutta kaikki ne tunteet ovat tuttuja viimeisen kolmen levyn ajalta. Vaikka National ei ole kulkenut tätä tietä vielä loppuun, sen jokainen liikennevaloristeys on muuttunut toisensa näköiseksi. Ostaisit, Matt, seuraavaksi vaikka moottoripyörän. Tai edes sitalopraamia.

76Dialogin lopputulos jotakuinkin: The National on viimeistään nyt tullut jäädäkseen, mutta silti sen pitäisi keksiä jotain uutta. Päätä siitä sitten. Kokonaispisteytys on Knuutin 82 ja Onnisen 70 pisteen keskiarvo.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!