The Knife – Shaking the Habitual

Rabid Records

Karin ja Olof eivät uskalla keinua ilman käsiä.

Karin ja Olof eivät uskalla keinua ilman käsiä.

Pyristeleekö The Knife irti maneereistaan – vai vain ravistelee niitä purkissa?

KnifeKansiKaksi hienoa elektropop-albumia (The Knife ja Deep Cuts) ja yhden uraauurtavan genrensynnyttäjän (Silent Shout) tehnyt, jo nyt yksi Ruotsin pophistorian suuruuksista, The Knife palaa yli kuuden vuoden tauon jälkeen. Miljoonien silmien alla sen täytyisi tehdä jälleen jotain ennakoimatonta ja unohtumatonta.

Jo vastustamaton avaaja A Tooth for an Eye muistuttaa, miten täydellisesti The Knife hallitsee leipälajinsa: pingispallona urposti poukkoilevat house-sukuiset biitit, aikaan, paikkaan ja asiaankuulumattomat soittimet sekä käsittämättömällä aksentilla svengerretyt vokaalit. Seuraavana märkiä käsiään pitkin vieressä tanssivien reisiä lätkivältä Full of Firelta meinaa vähitellen karata korvien välistä jotain muutakin kuin himoa.

”Of all the guys and the signori,
who will write my story,
get the picture, they get glory
Who looks after my story?

Liberals giving me a nerve itch

– –

Not a vagina,
it’s an option
The cock
had it coming”

Aivan pian joltakulta lähtee henki.

Vaikka ajatus siitä, että historialla on oma skitso seksiviettinsä, ei ole mitenkään uusi, mutta se, että siitä voisi muka tehdä popmusiikkia, jota haluaa tanssia alasti ihmismassassa, jossa jokaisella on kädessä partaterä, taas on. Kaikki toimii, kuten Deep Cutsilla tarttuvimmillaan tai Silent Shoutilla jäisimmillään.

Mutta onko se kaikki Karin Dreijer Anderssonilla ja Olof Dreijerillä piilossa selkärangassa vai vain tallessa kovalevyllä odottamassa peukalointia?

Avantgarde-taitojaan The Knifen ei tarvitse enää Darwin-oopperansa Tomorrow, In A Yearin (2010) jälkeen todistella: se taitaa abstrakteilla sointiväreillä ja dissonansseilla viettelyn. Jos Mt. Simsin ja Planningtorockin kanssa toteutetusta projektista Shaking the Habitualilla mitään käytännössä kuuluu, niin taito sovittaa kappaleita lukemattomilla soittimilla ja täyteäänillä ähkyyn asti ja silti taivuttaa koukeroita, jotka muistaa ja tuntee vuosien päästä tajuttomanakin. Selvästi The Knife on myös uskaltanut päästää popegonsa irti kappalemuotista.

Levyn kolmas kappale A Cherry on Top on jo lunastaa kohtuuttomat odotukset: viiden minuutin pedantin rakentelun jälkeen kuin puulusikalla näppäilty sitra ja hukuttavan pörröinen alataajuushumina ovat taluttamassa jonnekin todella syvälle. Without You My Life Would Be Boring palaa kuitenkin samaan kärpästen surinaan ja kuivien huilujen jäätikkö-Karibiaan, josta levy oli juuri eksymäisillään. Alkoivatko omat loitsut pelottaa rummunlyöjää?

Tomorrow, In A Year antoi luvan odottaa seuraavasta Knife-albumista taas yhtä pophistorian suurista ilmaisullisista katoamistempuista suosion huipulla. The Knifelle oli perusteltua petailla paikkaa aikalaistakinkääntäjien ja masentujien kunniagalleriaan Talk Talkin, Radioheadin ja kroonisessa kamoflaagissa kiemurtelevan The Flaming Lipsin rinnalle. Pahaa-aavistamattoman miljoonayleisön huiputtaminen on aina ollut omiaan kanonisoimaan kasvukipuiset jättiläiset.

Karin Dreijer Anderssonin sooloprojekti Fever Ray kokeili jo samoja elektrospirituaaleja kuin Shaking The Habitual nyt. Siinä missä Fever Rayn vallannut manaaja pysyi vielä tyynenä ja hädin tuskin ääneen vaati pitämään kadut tyhjinä itselleen, Shaking the Habitual heittelee ympärilleen myrkkysammakoita ja julistaa lupaa kysymättä hyperkapitalismin, globaalin varallisuuden kristillisen epätasajaon, feminismin alennustilan ja viettelyn taidon unohtaneen popin mädännäisyyksistä. Ja kumistelee peltirumpua mennessään.

Heartbeatsin, Marble Housen tai We Share Our Mother’s Healthin kaltaisia hittinerouksia Shaking the Habitual ei notku. Dreijerit ovat vannoneet jopa ääneen, ettei täydellisen popkappaleen kirjoittaminen enää heitä kiinnosta, vaan pikemmin lamaannuttaa. Shaking the Habitualille he roiskivat minuuttikaupalla virtuaaliseen limboon jätettyjä ikuisten hittien palasia kuin tahallaan epäonnistuen. Epäonnistumista Dreijerit ovat niin ikään sanoneet tavoitelleensa. Näppärät julkilausumat eivät silti ole sama kuin ahdistuksessa työskentely ja ahdistuksen aiheuttaminen. Juliste Guernicasta ei ole Guernica. On protestilauluja ja protestilauluja; on Dylanin Blowin’ in the Wind ja Culture Clubin The War Song.

Viiden komean ja näppärän kappaleen jälkeen alkaa varsinainen psykoanalyysi. Old Dreams Waiting To Be Realised katoaa 19 minuutiksi koluamaan itseään tarkoituksenaan ilmeisesti tyhjentää pöytä, taulu, pelikenttä, mitä näitä nyt on. Hartaan dronen keskellä pilkehtii tuttuja ääniä duon aiemmilta levyiltä, eksyksissä ja ilman ripustimia.

Sen jälkeen ei kuitenkaan tapahdu yhtään mitään. Seuraavat kaksi kymmenminuuttista Raging Lung ja Networking ovat täysin moitteetonta ja nokkelaa elektroa, kuten vain Dreijerit tapaavat tehdä. Mihin jäivät epäonnistumiset, ärsyttävät valinnat, kiusaannuttavat, pitkästyttävät tai riipivät äänet? Ei tästä voi tuohtua. Ei tästä voi olla eri mieltä. Ei tämä voisi olla mitään muuta kuin The Knifea. Dystopiaeepokseen tarvitaan muutakin kuin sairaskertomus ja pari minuutin mittaista kirskuvaa viitettä Margaret Atwoodin mustamaagiseen apokalypsiin (Oryx ja Crake) ja samalla aikaan, jolloin yhtye parivuotiaana kärsi omia Oidipus-kompleksejaan.

Toiseksi viimeinen Fracking Fluid Injection melkein jo tökkii kipukynnystä puolimielisellä huojunnallaan. Kymmenen minuutin rassauksen palkitsee silti viimeinen, kiltiksi kappaleeksi kuristettu Ready To Lose. Ei tämä ole epämukavaa, vaan tyynnyttävä katharsis, alentuvaa liennyttelyä ja robotin purkama pommi.

Parhaina hetkinään – ensimmäisellä viidellä kappaleella, kymmenen minuutin kärpäspaperi Raging Lungilla ja viimeisen rannan bungalow-bileissä Stay Out HerelläShaking the Habitual on todella vakuuttava ja ylitsepursuava, mutta se tuntuu tyhjentäneen samalla The Knifen hihat. Ilman tavanomaisen vieraannuttavia drone-sessioitaan se olisi ihan normaalimittainen, mukiin sujahtava ja parista geenivirheestä oikaistu Knife-albumi, eikä välttämättä yhtään sen mullistavampi miina etulinjassa kuin vuoden 2006 Silent Shoutkaan.

76 Joko The Knife tahkoo rakentamaansa noidankehää lopunaikoihin asti tai tyrmää vielä tavalla, jonka ennustamiseen meidän muiden shamaaninlahjat eivät riitä. Nyt se kuitenkin pakenee alitajunnastaan aivan liian turvallisiksi tallottuja ja viitoitettuja reittejä pitkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!