The Joy Formidable – Wolf’s Law

Atlantic Records

Formidaabelia kuvankäsittelyä musiikkia myöten – söpöt walesilaiset aavikolla.

Formidaabelia kuvankäsittelyä musiikkia myöten – söpöt walesilaiset aavikolla.

Viidentoista vuoden päästä, kun Nuorgam tekee soittolistaa 2010-luvun alun ajan hengestä viis veisanneista indien puolisuuruuksista, pidetäänhän huolta, että The Joy Formidable on edustettuna.

JoyFormidableKansiOllakseen kohtuullisen menestynyttä ja samalla intohimoista indierockia, The Joy Formidablen musiikki on todella trenditajutonta: turpeisiin ja polveileviin kitaramassoihin upotettua college-rockpurkkaa, Led Zeppeliniltä opittuja tempoiluja, ja Mew’stä muistuttavaa steriiliä söpöilyä. Samalla se vaikuttaa vain kaverikolmikolta, joka nauttii nopeasti ja tarkasti soittamisesta, venkoilusta, ruseteista ja isoista koukuista väärissä paikoissa. Yhtyeen ensilevyn The Big Roarin parhaat osumat – hulvaton Whirring varsinkin – olivat vastustamattomia.

Vetoavimmillaan The Joy Formidablen meiningissä on samaa filter-valikosta löytynyttä teeskenneltyä sekopäisyyttä kuin Arcade Firella. TJF:n viitepisteet eivät tunnu olevan todellisia, vaan sekaisin menneitä mielikuvia siitä, miltä lisäainepunkki tai kitaravalleihin tuijottelu kuulostaa. Se on täysin keinotekoista tyylipastissia, jonka ainut luonnollinen ainesosa on hedelmäsokeri.

Wolf’s Law’n singlet This Ladder Is Ours ja Cholla sekä The Leopard and the Lung ja The Hurdle ovat juuri sitä, mitä TJF:ltä sopi pöhkön ja kimaltelevan The Big Roarin jälkeen odottaa: tarttuvia yksinkertaisia melodiakatkelmia ja riffejä, joiden päällä on huvipuistollinen hattaraa, joka pysyy sisällä kuinka monta vuoristoratakyytiä tahansa. Levyn päättävä The Turnaround kaivaa ylös cd-hautaansa unohtuneen piilobiisin: hetken hiljaisuuden jälkeen pannaan emokappalettakin paremmaksi, korkeammalle ja ylevämmäksi. Muiden kappaleiden pyörteet ja pauhut kuulostavat taas jo melkein musemaisen laskelmoiduilta ja pilalle hinkatuilta: missä ennen oli virheitä ja tuhruja – tyhjäkäyntiä ennen tallapohjaa – on enää liiallista kädenjälkeä, korjauslakkaa ja valokynää.

Jokaisesta viastaan ja tylsästä hetkestäänkin The Joy Formidable uhkui The Big Roarilla ihanuutta. Nyt se on kuin musteelta ja muovilta haisevan ruokalehden kuva leivoksesta: epätodellisen kiiltävä, värikäs, kostea mutta samalla kuohkea. Wolf’s Law on silkkaa kuvamanipulaatiota, ja silti siitä haluaisi pitää yhtä paljon kuin sen syömisestä.

Vaikka TJF:ssä ei enää juuri säröjä ole, ja valo taittuu sen pinnalta liian harkitusti, oloni ei ole kusetettu mutta eikä juuri häikäistykään. The Joy Formidable taitaa tehdä tasan, mitä haluaa: musiikkia riemusta, joka on muka niin hirmuista, ettei se enää tunnu inhimilliseltä. Ehkä se on traumareaktio popmusiikille, joka vaatii nokkeluutta ja kekseliäisyyttä, uutta kulmaa, aitoja tunteita ja kitkatonta käyttöliittymää.

The Joy Formidable ei ole sukupolvikokemuksia, nerokasta retroilua tai ensimmäisenä kuulan kalloonsa saavaa etulinjaa, vaan vielä hetken hallinnassa olevaa festarikänniä, karkkipussin ja pahoinvoinnin välistä hetkellistä hykerrystä ja kuulokkeista kirkasvalon lailla herättelevää placeboa.

60 The Joy Formidable on hyväksi, terveellistä ja turvallista. Miksi hammastahnan tarvitsisi maistua pahalta?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!