The Greystone – Electric

Big Money Recordings

Feng Shui virtaa vapaasti. Electric tuo positiivista fjongaa päivään ja iltaan.

Heitän ilmaan ajatuksen, josta monet varmasti ovat eri mieltä, mutta joka on ainakin allekirjoittaneelle totta: levyarvostelun tekeminen alkaa vähintään tiedostamatta jo siitä hetkestä, kun arviokappaleen kaivaa eteisessä ulos kirjekuoresta tai koppaa kouraansa toimituksen pöydältä, halusi tai ei. Erityisesti jos kyseessä on itselleen tuntematon artisti. Tällaisissa tilanteissa pahin virhe on yleensä lukea saatekirje ennen levyn kuuntelemista. Kömmähtelevät kaskut ja räikeän katteettomat, muka-hauskat kehuskeluvitsailut saavat lähes poikkeuksetta tympääntymiskäyrän eksponentiaaliseen nousuun ennen kuin bändillä tai artistilla on ollut ensimmäistäkään mahdollisuutta esittää asiaansa.

Toisin oli The Greystonen kanssa. En ollut ikinä kuullutkaan bändistä, kun kiekko tupsahti postiluukusta, ja levyn umpitylsän nimen lisäksi kansitekstien keltainen, vienosti varjostettu fontti oli kuin jonkun kuntaliitosseminaarin PowerPoint-esityksestä. Ei luvannut hyvää. Varmaan joku kaverin kaverin demobändi.

Sitten lukaisin saatekirjeen enempiä ajattelematta, ja ilmeeni muuttui tylsistyneestä odottavan innostuneeksi: kirjeessä kysyttiin, että ”Mitä saadaan, kun The Mutants -kitaristi, Poutahaukat-rumpali, Hittiorkesteri Aimon basisti sekä Kamel-vokalisti laitetaan samaan orkesteriin?” Voi Herra mun vereni, sen minäkin halusin tietää!

Kun vielä selvisi, että äänittäjänä on ollut muun muassa Black Magic Sixin levyiltä tuttu potikanpyörittäjä Rami Helin, aloin jo tosissani odottaa kunnon svengiä ja töminää.

Tämä kaikki siis jo ennen kuin olin kuullut urahdustakaan levyltä. Bändin kunniaksi on todettava, että se on lunastanut aallonpohjasta vähintään Alkon ylähyllyn korkeudelle nousseet odotukset hyvin, ehkä vähän ylikin. Levyn yleisilme kirvoittaa huulille päällimmäisenä laatusanat muhkea, rouhea, svengaava ja lämmin.

Tyylillisesti Electric liikkuu kulmikkaasta stoner-jurnutuksesta jytisevään rhythm and bluesiin ja The Doors -henkisestä eteerisestä maalailusta rehtiin autotallirock-paahtoon. Kuunnellessa nousee mieleen kaksi yhtyettä: Nick Caven ja hänen Bad Seeds -yhtyeensä alter ego Grinderman sekä pari vuotta sitten tiuhaan musiikkilehtien otsikoissa pyörinyt Josh Hommen (Queens of the Stone Age, Kyuss), Dave Grohlin (Foo Fighters, Nirvana) ja Led Zeppelin -basisti John Paul Jonesin muodostama ”superyhtye” Them Crooked Vultures.

Kuten Grindermanin ja Vulturesin kohdalla, The Greystonen soitosta paistaa tietty vapautuneisuus ja tekemisen ilo, joka oletettavasti kumpuaa bändin jäsenilleen tarjoamasta mahdollisuudesta irrotella oman pääyhtyeen ulkopuolella, ilman sen asettaman viitekehyksen vaatimuksia.

Electric on ennen kaikkea groovelevy, jalantapsutuslevy, ”Hey ho let’s go” -levy. Feng Shui virtaa vapaasti -levy. Se tuo positiivista fjongaa päivään ja iltaan.

Mutta jos Greystone muistuttaa mainittuja yhtyeitä hyvässä, on sillä samoja heikkouksiakin: kun jammailun eetos on näin vahvasti läsnä, eivät sävellykset aina ole niitä kaikkein mieleenpainuvimpia. Levyn avausraidat Into the Night ja Move tekevät tähän maininnan arvoisen poikkeuksen, mutta niiden jälkeen hetket, joita huomaisi hyräilevänsä myöhemmin, ovat harvassa.

Toinen kaikille kolmelle bändille yhteinen helmasynti on biisien liiallinen venyttäminen – joskaan Greystone ei sorru tähän yhtä pahasti kuin lajin kyseenalainen mestari Them Crooked Vultures. Mutta jonkin verran tiivistämisen varaa olisi ollut, ainakin näin ”sisään-ulos-kassalle-kiitos”-tyylisiin napakoihin ralleihin hurahtaneen kuluttajan näkökulmasta.

77 Electric on hyvä levy, jolta välittyy riemukas remuaminen ja vapautuneen hersyvä tunnelma. Veikkaisin The Greystonen kuitenkin kuuluvan niihin bändeihin, jotka pääsevät kunnolla oikeuksiinsa vasta livetilanteessa. Toivottavasti pääsen todentamaan asian mahdollisimman pian.