The Flaming Lips – The Terror

Bella Union

dfgdfgdfgdfgdfg

dfgdfgdfgdfgdfg

2013: vuosi, jona The Flaming Lips kyllästyy olemaan iloinen rockbändi – tai oikeastaan minkäänlainen rockbändi.

LipsKansiThe Flaming Lipsin edellinen studiojulkaisu Embryonic oli yhtä aikaa ylistettävissä mutta myös kritisoitavissa popkappaleiden puutteen vuoksi. Jos se ei sinulle auennut, voit jo tässä vaiheessa ihan hyvin tarkistaa mitä muuta kivaa Nuorgam tänään tarjoaa, sillä The Terror moninkertaistaa Embryonicin synkimmät ja abstrakteimmat hetket, riisuu pois rummut ja tarttuvat melodiat ja tarjoaa dissonanssiin upotettuja äänimattoja.

Minua se ei haittaa – Embryonic on In a Priest Driven Ambulancen kanssa Lips-suosikkini. Mutta jos In a Priest… tuntui rohkealta käännähdykseltä, niin tässä vaiheessa se paljastuu pelkäksi alkusoitoksi: The Terror on hyppy tuntemattomaan ja ylivoimaisesti äärimmäisin levy mitä bändi on koskaan julkaissut.

Ennusmerkkejä on nyt jälkiviisastellessa helppo löytää. Embryonicin päätösraidalla Watching the Planetsilla hurmoskuoro kirkui kuinka ego tapettaisiin sinä yönä. No, kyseinen ego ei ole tästä kovinkaan hyvällä tuulella. Tässä liikutaan suuntiin, joita Evil ja Powerless esittelivät. Harhailevat balladit ovat pääosassa: niitä uudelleenjalostetaan ja käännellään.

Embryonicilla lvapaus löytyi kohtaamalla pimeys. Tällä kertaa vastavoima on paljon suurempi ja pakottaa kertojan taipumaan ja luovuttamaan. Always There.. in Our Heartsin loppupäätelmä on se hetki, kun pyyhe heitetään kehään ja mustavalkoisesta dualismista luovutaan pakon edessä. Järjellä mietittynä ajatus on melko alkukantainen, mutta näinhän todella rajut tunteet toimivat muutenkin – ne tekevät meistä lapsenomaisia.

Jos niin onnekkaasti käy – ja niin ei todellakaan tapahdu kovinkaan monesti tämän tunnin aikana – että Wayne Coynen sanoista saa jotain selkoa, viestit ovat pelon ja ahdistuksen sekaista viritelmää, jonka avulla yritetään käsittää jotain, mikä ei vielä muotoudu ihmiskielelle. Mutta musiikki kertoo tarpeeksi: niin sumuista ja hyvällä tavalla eksynyttä se on. Voi sanoa, että tältä ei tunnu kauhu, vaan masennus.

Uusiutuva huumeongelma ja pitkäaikaisen suhteen päättyminen ovat jättäneet melkoisia jälkiä musiikin esittäjiään, ja siinä nähdäänkin yksi Flaming Lipsin suurimmista vahvuuksista. Ennen bändi käytti yksinkertaisuutta vuosi vuodelta suuremman yleisön kokoamiseen– muistetaan nyt se, että Embyronic oli Billboardin albumilistalla top 10 -levy. Nyt se luo samoilla keinoilla lohduttomia maisemia: myös niihin on oudon helppoa samaistua. The Terrorin suurin saavutus on vaikean materiaalin ja emotionaalisen kosketuspinnan tasapainon säilyttäminen.

Ensimmäinen kuuntelu oli kaikkea muuta kuin mukava. Päivä oli kaikin puolin mukava ja antoisa, ja tuntuukin naurettavalta kirjoittaa, kuinka yksi levy onnistui horjuttamaan tasapainoa näinkin perusteellisesti. Tunti kuuntelun jälkeen oloni oli yhä aivan surkea. Kun sain kiinni omasta päätöksentekokyvystäni katsoin hyväksi toimia vanhan säännön mukaan eli lähteä ostamaan kaljaa – ja pitämään The Terrorin aika helvetin kaukana itsestäni.

Se onkin hyvä lähtökohta: tämä levy vaatii aikaa. Minut se ainakin palkitsi – kymmenen kuuntelun jälkeen kaikki alkaa vaikuttaa toimivalta ja sympatiaa herättävältä.

Mutta, älkää odottako rumpuja tai yhtä ainoaa iloista sointukulkua (ellei tyrmäävän epäsopivia bonuskappaleita oteta huomioon). Rytmitkin ovat kääntyneet huonosti toimivien hengityskoneiden kaltaiseksi hurinaksi ja melodiat lähinnä hätähuutojen kainalosauvoiksi. The Terror on ankara kuulijalleen. Se suhtautuu torjuvasti myös Embryonicin musiikillisiin pääelementteihin, karsien raa’alla kädellä energisemmät osa-alueet ja jättäen jälkeensä suuria, hitaasti liikkuvia kokonaisuuksia.

Eniten hankaluuksia tulee tarjoamaan 13-minuuttinen You Lust. Kuten masennuksen hoidossa, kappale on hyvä käsitellä kerros kerrokselta, sillä tukahduttavan pinnan alla on yllättävänkin paljon kuultavaa. En kuitenkiaan vieläkään jaksa arvostaa pölkkypäistä ”luzt to sukzeed!” -hokemaa, ja aluksi olin valmis tyrmäämään koko kappaleen ideattomana ja laiskana läpsyttelynä. Onnekseen se kuitenkin yhdistää Look… the Sun Is Risingin, Be Free, A Wayn ja Try to Explainin värisevän kolmen iskun sarjan yhtä hankalaan viiden kappaleen sarjaan levyn loppupuolella.

Ajan mittaan Try to Explainin, Butterflyn ja nimikkokappaleen kertosäkeet tarttuvat mieleen vahvasti, mutta 53 minuuttia tätä on joillekin liikaa. Kun päätätte lähteä kohtaamaan nämä kauhut, varatkaa kärsivällisyyttä. Voin luvata, että se palkitaan lopulta. Ehkä se räiskyvämpi puoli, jota See the Leaves, Silver Trembling Hands ja Watching the Planets edustavat, voisi toimia seuraavan levyn lähtökohtana?

83 30-vuotias The Flaming Lips on yhä voimissaan, vaikka tällä kertaa se manaakin vahvuutensa synkimmistä hetkistä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress