The Flaming Lips / Neon Indian – The Flaming Lips with Neon Indian

Warner / Lovely Sorts of Death

Vaihtoehtorockin visionäärin ja chillwaven kärkinimen yhteinen ääni on hämmästyttävän vivahteeton.

Konserttien herätysjuhlamainen tunnelma, levyillä toistuva hurmos ja arvaamattomat ulkomusiikilliset liikkeet ovat kanonisoineet The Flaming Lipsin aseman vaihtoehtorockin hyvän tahdon lähettiläänä. Orkesterin maineeseen nähden sen kaksi edellistä levyä ovat jättäneet varsin vähän käteen.

Tuore EP vahvistaa käsitystä siitä, että yhtye on muuttumassa ennen kaikkea yleisotsikoksi keulahahmonsa Wayne Coynen moninaisille taiteellisille hankkeille.

Tällä kertaa Flaming Lips on poiminut kyytiinsä chillwave-komeetta Neon Indianin ja purkittanut neljä kappaletta, jotka pikemmin hämmästyttävät kuin innostavat.
Flaming Lips tuntuu antaneen äänitteelle nimensä ja muutaman ylijääneen sointukiertonsa, Neon Indian koettaa valaa näihin velvollisuudentuntoisesti eloa tylyllä äänipinnalla.

Äärimmäisen rajattuna painoksena julkaistun EP:n tunnelma on synkkä ja umpimielinen, mutta samalla oudon pidättyväinen. Tarjolla ei ole epäkeskoja tieteistarinoita tai taivaan lakipisteitä tavoittelevia sävellyksiä. Ei kertosäkeitä, sirkusta, vihdan lailla läiskyviä rumpuja tai hikistä energiaa. Eikä myöskään Neon Indianin runneltua pop-estetiikkaa, jossa makeilevat rallatukset hajotetaan rujoilla kitaroilla ja virttyneillä syntetisaattoreilla.

EP ei kommunikoi kenenkään kanssa. Jopa yhteistyökumppanit tuntuvat arkailevan toisiaan. Tai sitten mukana on liikaa keskinäistä kunnioitusta.

Kiekon epäsosiaalisuudessa on kuitenkin tietty viehätyksensä. Varsinkin avausraita Is David Bowie Dying?? välittää utuisten alakuloista tunnelmaa omaperäisesti. Rumpuluuppi raahaa kappaletta raskaasti, kitarat ja efektit narahtelevat pahaenteisesti. Tajunnan rajamailta kaikuva Coynen ujellus kiinnittyy mieleen mantramaisena nauhana.

Vaikka laulun nimi ja sanoma jäävät arvoitukseksi, teos tuntuu erikoislaatuiselta kunnianosoitukselta Bowien 1970-luvun tuotannolle. Kappale virittyykin jonkinlaiseksi huojuvaksi sillaksi kolmen sukupolven välille.

Matka Bowiesta Neon Indianin Alan Palomoon on päättymättömän pitkä, mutta samalla looginen. Kameleonttien henkinen yhteys kantaa musiikkityylien ja aikakausien yli.

EP:n loput kappaleet vahvistavat avausraidalla valettua muottia, mutta vähemmin eväin ja latteammin nimin. Alan’s Theremin koostuu pienten teemojen varassa vaikertavasta kohinasta, You Don’t Respond kuulostaa ruvelle miksatulta John Lennonilta ja Do You Want New Wave or Do You Want the Truth? yhdistää satunnaisen bändikämppä-ääntelyn metalliputkessa pöriseväksi kaaokseksi.

22 minuuttia hälyääntä. Sen pituinen se.

EP on yllättävän hampaaton. Yhteistyön kummallakin osapuolella olisi edellytykset leiskua ja loistaa. Oman navan ympärillä pyörivä jurnutus on sitä, mitä näiltä artisteilta tahtoisi viimeiseksi kuulla. Miksi yhtyeet eivät lähde tosissaan haastamaan toisiaan? Missä on ilmaisutapojen härski ristisiitos?

Flaming Lipsin moninaisten taideprojektien listalla Neon Indian -yhteistyö ei mahdu kärkijoukkoon. Sinne se on liian vähäverinen tai arpisesta soinnistaan huolimatta sovinnainen.

Yhtyeen tähtihetkistä kiekko on vieläkin kauempana. Flaming Lipsilta löytyy varmasti otsikoita raapivia ideoita vielä vuosiksi, mutta itse musiikista elinvoima tuntuu virtaavan huolestuttavalla tavalla pois.

Is Wayne Coyne dying?

38 Jatkossa taidan nauttia Flaming Lipsini vain kuvan kanssa – tai makeisina.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Tuntemattoman fanin onnistunut näkemys Bowie-kappaleesta.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress