The Death Set – Michel Poiccard

Ninja Tune

Tragedia rauhoitti hyperaktiivista elektropunkyhtyettä, joka näyttää toisella albumillaan inhimillisen puolensa.

On yhtyeitä, joita kuullessani olen tuntenut itseni vanhaksi.

Ja sitten on yhtyeitä, joita kuullessani olen tuntenut pakottavaa tarvetta vaeltaa elefanttien hautausmaalle kuolemaan, Travisin laimeat balladit kannettavasta cd-soittimestani kohteliaalla volyymillä soiden.

2000-luvun puolivälin tanssipunk ja siitä versonut nu-rave olivat vielä lastenleikkiä, vaikka Test Iciclesin ja Late of the Pierin kaltaiset ADHD-rymistelijät pyrkivätkin parhaansa mukaan pudottamaan kärryiltä kaikki yli 18-vuotiaat.

Seuraavaksi olivat vuorossa Enter Shikarin ja Hadoukenin kaltaiset tulokkaat, jonka pop-hardcore-trance-metalli-ragga-mikälie-pauke toi jo kylmän hien pintaan. Ymmärränkö minä enää mistään mitään?

Viimeinen niitti oli tietenkin Pendulum, valtavan suosittu australialaisyhtye, joka keksi yhdistää epäpyhällä tavalla maailman kauheimpien musiikkityylien epäilyttävimmät piirteet. Lopputulokset olivat mykistäviä – ja mahdollisimman ikävällä tavalla.

Jossain vaiheessa tätä kaikkea maailmaan syntyi The Death Set, Pendulumin tapaan australialainen yhtye, jonka esikoisalbumi Worldwide kuulosti 8-bittisen kotitietokoneen sisuksiin lukkiutuneelta esiteini-ikäiseltä jalkapallohuligaanijoukolta tulkitsemassa thrash metalin klassikoita. Täyttä roskaa, mutta myös täydellistä roskaa, siis.

Mainittakoon, että kun kuulin The Death Setiä ensimmäisen kerran, tunsin pakottavaa tarvetta vaeltaa elefanttien hautausmaalle kuolemaan, Travisin laimeat balladit kannettavasta cd-soittimesta kohteliaalla volyymillä soiden.

The Death Setin uusi albumi Michel Poiccard käynnistyy tyhjentävästi viiden sekunnin mittaisella puhepätkällä, I Wanna Take This Tape and Blow Up Ya Fuckin Stereo.

Levyn varsinainen avauskappale Slap Slap Slap Pound Up Down Snap on The Death Setin käsitys hittisinglestä, Atari Teenage Riotin digitaalisen hardcoren hengessä paahtava alle kaksiminuuttinen säröorgia.

Kolmantena kuultava We Are Going Anywhere Man alkaa kuitenkin jo nostattaa kulmia – yllättävästä syystä. Tämähän lähentelee jo normaalien musiikkia!

Ja hämmennys vain jatkuu: niin Can You Seen Straight! kuin Chew It Like a Gun ovat elektronisesti kuorrutettua punkrockia, joka on tehokasta ja salamannopeaa muttei millään tavalla raflaavaa.

Olo on yhtä aikaa huojentunut ja pettynyt: The Death Set on ”myynyt itsensä” – Luojan kiitos!

Levyn avainkappale, seitsemäntenä kuultava haikea dreampopballadi I Miss You Beau Velasco, vihjaa muutoksen syistä. Velasco oli The Death Setin perustajajäsen, joka löytyi vuoden 2009 syyskuussa kuolleena studiostaan New Yorkissa.

71 Velascon poismeno kuuluu yhtyeen musiikissa melankolisena inhimillisyytenä, josta Worldwide-albumilla ei vielä ollut tietoakaan. Se on kuulijan voitto.

http://www.youtube.com/watch?v=YhUc2h_bmYo
The Death Set – I Miss You Beau Velasco